"Kun kävelen kaupungilla, puristan käteni nyrkkiin niin ettei kukaan vain huomaisi lakattuja kynsiäni. Baarin vessassa pelkään saavani turpaan aina kun joku humalainen huikkaa ootsä homo. Jos kerron että meikäläiselle muna maistuu, saanko turpaan? Jos kiellän, mutta kimeä ääneni paljastaa minut, saanko turpaan? "
Näitä miettii Rasmus Arikan esikoisromaanin minäkertoja. Näitä miettii moni tosielämän mies Lapualta Lappiin.
– Paljon on menty eteenpäin, mutta tässäkään suhteessa maailma ei ole valmis. Homo oli haukkumasana lapsuudessani, ja sitä se on osin vieläkin, Arikka pohtii.
Arikka nimesi esikoisensa Homoromaaniksi. Nimi oli aluksi työnimi, mutta kirjoittaessaan Arikka oivalsi että se on ainoa oikea nimi romaanille.
Arikan mukaan nimi ensinnäkin haastaa pohtimaan sitä, mikä tekee romaanista homoromaanin.
– Sekö, että siinä käsitellään homoseksuaalisuutta ja että päähenkilö on homoseksuaalinen, vaikka kirjassa on paljon muutakin.
Toisaalta nimi panee miettimään suhtautumista sanaan ylipäätään.
– Joillekin jo homo sanana voi olla vielä vaikea tai provosoiva. Yksi tarkoitukseni oli näyttää että homo-sanaa voi käyttää neutraalisti ilman että se on halventava.
Nimi antaa lukuohjeen
Nimi antaa myös lukuohjeen. Kyseessä on romaani, ei Rasmus Arikan elämäkerta.
– Toivon että kirjaa luetaan romaanitaiteen viitekehyksessä, koska romaani se on.
Kirja ilmestyi pari viikkoa sitten, eikä esikoiskirjailijan syke ole vielä täysin tasaantunut.
– Julkaiseminen on tuntunut ihanalta ja toisaalta pelottavalta. On hassua, että se mikä ollut niin yksityistä, elää nyt omaa elämäänsä tuolla jossakin.
Ensimmäinen, sävyltään kiittävä lehtikritiikki on sekin ehtinyt jo ilmestyä. Myös somessa on ropissut kehuja, esimerkiksi näyttelijä Krista Kososelta.
Romaania voi lukea minäkertojan kasvutarinana. Kirjan kolme osaa ovat tyyliltään erilaisia, heijastellen päähenkilön muutosta.
Ensimmäinen osa esittelee alta kolmekymppisen taloustieteen opiskelijan. Mies selaa deittisovellusta kuumeisesti yksinäisessä yksiössään. Hän ravaa treffeillä ja hakee rakkautta, mutta jos deittikumppanilta livahtaa R -sana, hän ottaa jalat alleen välittömästi.
Ensimmäisen osat luvut ovat lyhyitä kuin miehen suhteet.
Toinen osa muistuttaa eniten klassista kasvukertomusta. Siinä palataan miehen lapsuuden ja nuoruuden päiviin kovasti Turkua muistuttavassa kaupungissa.
Kolmannessa osassa teksti taas vyöryy muita osia laveammin ja siinä on väriä ja lämpöä enemmän kuin kahdessa muussa.
Minäkertoja haastaa lukijan persoonallaan. Hän ei ole mikään klassinen hyvissankari vaan usein kunnon kusipää.
– Halusin luoda sellaisen päähenkilön, josta voi olla vaikea pitää, Arikka sanoo.
– Rasittava ja typerästi käyttäytyvä päähenkilö on paljon kiinnostavampi. Kirjoittaessa yritin opetella ymmärtämään häntä paremmin, selvitellä, miksi ja miten hän maailmaa katsoo ja muuttuuko se katse.
Ei kaapista tulo -kertomus
Romaania voi lukea kasvukertomuksena, mutta kaapista tulo -kertomus se ei ole.
Arikan mukaan päähenkilö on aina tiedostanut homoutensa. Hän on toisaalta sinut sen kanssa ja toisaalta ei.
Historian taakka painaa nykyhomonkin hartioita lysyyn ja heterous on yhä hallitseva normi.
"En arvosta kaltaisiani, miten voisin, sillä olen aina inhonnut itseäni eikä sellainen kehoon hakattu viha karise sateenkaarimarsseilla tai avioliittolain uudistuksella," pohtii päähenkilö.
–Häpeästä poisoppiminen on pitkä tie, komppaa kirjailija.
Niin kauan kuin seksuaalivähemmistöjen oikeudet eivät ole samat kuin heterojen, niin kauan niistä pitää puhua, toteaa Rasmus Arikka.
– Edelleen maailmassa kuolee ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen takia. Se tekee surulliseksi, Arikka sanoo ja poimii tuoreen esimerkin Euroopasta.
Ranskassa, vanhassa sivistysvaltiossa, 13-vuotias poika teki tammikuussa itsemurhan, kun häntä oli koulussa kiusattu homouden takia.
Sanat muokkaavat osaltaan maailmaa ja asenteitamme.
Suomessa hiljattain vieraillut kirjailija Édouard Louis on sanonut ettei pidä homofobia-sanasta siinä olevan asetelman takia.
Arikka jakaa Louis´n näkemyksen.
– Homofobia antaa ymmärtää, että muut pelkäävät homoja, vaikka homothan ne aina ovat historiassa joutuneet pelkäämään.
Sanan homofobia käyttäminen saattaa normalisoida homovihaa ja luoda sellaisen käsityksen, että kun tälle on tällainen tieteellinen termikin keksitty, sen on pakko olla oikea juttu, Arikka jatkaa Louis'n ajatusta.
Yhdeksi kirjan teemaksi nousevat lasten ja vanhempien väliset suhteet.
Päähenkilön isä sanoo pojalleen, että vanhemmat tietävät lapsistaan enemmän kuin lapset tajuavat. Päähenkilö ei tähän usko, vaan ajattelee asian olevan pikemminkin päinvastoin.
Tästä käy esimerkiksi päähenkilön ja häntä pari vuotta vanhemman Ison Pojan suhde, johon liittyy seksuaalista kanssakäymistä.
–Aikuisen näkökulmasta asetelma on hurja ja karu, mutta se ei ole yksiselitteisesti hyväksikäyttöasetelma, kirjailija toteaa.
Arikasta on tärkeää kuvata lapsia kokonaisina, myös seksuaalisina olentoina, eikä niin että heidät typistetään aikuisten näkökulmaan.
– Seksi kuuluu aikuisten välisiin suhteisiin, mutta se ei poista sitä että olemme seksuaalisia lapsesta lähtien. Jos emme pysty keskustelemaan lasten seksuaalisuudesta, se on ongelma.
Minäkertojalla eikä Isolla Pojalla ole väylää puhua kokemuksistaan kenellekään ja koska suhde on homoseksuaalinen, sitä isompi tabu ja häpeä se on molemmille.
Tärkeä Vaasan aika
Homoromaani on myös kertomus lähtemisestä ja paluusta, juurien vaikutuksesta.
Minäkertoja tuskin malttaa odottaa, että pääsee muuttamaan lapsuudenmaisemistaan pääkaupunkiin.
Helsingissä onkin helpompi hengittää, mutta hän katsoo syntyperäisiä stadilaisia ylöspäin ja pitää itseään ”junan tuomana maakuntahomona. ”
Vierailut synnyinkaupungissa taas nostavat muistot pintaan ja taannuttavat takaisin teiniksi.
– Juuret vaikuttavat meihin enemmän kuin ehkä tahtoisimmekaan, Arikka ajattelee.
– Se maisema ja ne ihmiset joiden kanssa kanssa kasvoimme, ne ovat jotenkin meissä aina.
Turku on Rasmus Arikan lapsuudenmaisema, nyt koti on Helsingissä. Vaasassa hän asui kolme vuotta. Pohjanmaalle hänet toivat kauppatieteen opinnot Vaasan yliopistossa.
Vaasassa myös avautui ovi teatterin maailmaan. Arikka haki vastapainoa opiskelulle ylioppilasteatteri Rampista. Rampin aika oli merkittävä, mieleen on painunut etenkin yhdessä Aino Hyyryläisen kanssa kirjoitettu ja ohjattu Kohtauksia.
– Siinä oli niitä asioita, jotka minua teatterintekijänä yhä pohdittuvat. Ne ovat vain vuosien mittaan syventyneet.
Arikka on kiinnostunut monilajisesta näyttämöstä sekä tekijänä että katsojana ja innostuu esityksistä, jotka haastavat perinteistä draamaa ja sekoittavat eri taiteenlajeja.
– Näin jälkeenpäin ajattelen että Kohtauksia oli estetiikaltaan teatterin ja esitystaiteen välimaastossa, mikä on edelleen näyttämöllisen ajatteluni ydin.
Proosaa ja draamaa limittäin
Kaupunginteatterissa Arikka oli avustajaroolissa Billy Elliot -musikaalissa.
Arikan ensimmäinen iso dramaturginen ammattiteatterityö oli Romeo ja Julia -sovitus yhdessä Jakob Höglundin kanssa.
Vaasassa karttui kokemusta myös mediamaailmasta. Arikka toimi vuoden verran Vaasan ylioppilaslehden päätoimittaja ja yhden kesän sanomalehti Pohjalaisen toimittajana.
Vaasasta Arikka lähti päästyään Teatterikorkeakoulun dramaturgialinjalle, jossa opinnot ovat edenneet loppusuoralle. Tulevaisuudelta hän odottaa "monenlaisuutta".
– Minua kiinnostaa niin näyttämölle kirjoittaminen kuin proosan tekeminenkin.