Perustin yritykseni 1980-luvun lopulla. Toimittajantyön ohella suunnittelin ja painoin tekstiilejä. Ompelin kankaista pehmoleluja, joita myin esimerkiksi päiväkoteihin. Myöhemmin yritys keskittyi toimittajan työhön.
Aloin karsastaa yrittäjyyttä vasta, kun huomasin, etteivät vuorokauden tunnit alallani mitenkään riitä siihen, että saisin työstäni elannon.
Aidosti nostan hattua oikeille yrittäjille. Itse koin olevani eräänlainen pakkoyrittäjä. Intoni oli työssä, ei yrittämisessä tai yrityksen kasvattamisessa.
Yritykset Suomessa on niputettu kierosti samaan kategoriaan, vaikka Fortumilla ja toimittaja-yrittäjällä – tai kampaajalla – on yhtä paljon yhteistä kuin avaruusraketilla ja maamyyrällä.
Olin osaava ja palkittu ammattilainen, mutta talouteni oli ilman satunnaisia apurahoja kaatumispisteessä. Vaikka myin töitäni hyville toimeksiantajille, yrittäjäeläkemaksu vei usein tienaamani rahat.
Kun aloitin leluyrityksen, taustallani oli taidekoulu. Verkostoiduin, etsin tietoa yrittäjyydestä, osallistuin messuille ja yritin oppia myyntityön salat.
Lelujen menekki nytkähti eteenpäin vasta, kun sain markkinointiavuksi äitini. Hän pakkasi lelut matkalaukkuun ja kiersi pääkaupunkiseudulla pesunkestäviä ja myrkyttömiä pehmoja esittelemässä.
Jälkeenpäin kuulin, että jokainen esittelytilaisuus oli kuin pieni nukketeatteriesitys.
Juuri eläkkeelle päässyt äiti solmi Helsingissä kauppoja sellaista vauhtia, että Pohjanmaalla piti syntyä yötä päivää uusia hiiriperheitä, pehmeähampaisia krokotiilejä ja värikkäitä sisiliskoja.
Mies ja juuri kouluikäiset pojat ujuttivat vanua krokotiilien sisuksiin samalla kun katsoivat televisiota. Minä tikkasin vanuaukot umpeen vuoden 1927 Singerillä.
Yhtenä vuonna painoin eräälle järjestölle 2000 kankaista joulukorttia kolmella eri värillä. Ranne huusi hoosiannaa ja perhe jäi ilman lanttulaatikkoa, kun vetelin silkkipainokehikossa väripastaa 6000 kertaa edestakaisin kumilastalla.
En laskenut tunteja. Yrittäjyys oli kivaa.
Oikeasti kaikki perustui luovuudesta virinneeseen energiapiikkiin ja läheisten apuun.
Ikinä toiminimeni liikevaihto ei kasvanut niin paljon, että olisin voinut maksaa kellekään palkkaa, en edes itselleni.
Selvisin, koska tein töitä toimittajana, hoidin opastuskeikkoja sekä opetin taideharrastajia ja kuvataidekoululaisia.
Lopulta myin painokangaskehikot ja värit, jatkoin opintoja, sain vielä yhden lapsen, valmistuin yliopistosta ja keskityin kirjoittamiseen.
Viisas päätös. Yrittäjyydestä en vain päässyt irti.
Luulin pitkään olevani pienyritys, mutten ollut edes mikroyritys. Nekin työllistävät EU:n komission mukaan jopa kymmenen henkeä. Mikroyrityksen liikevaihto voi olla kaksi miljoonaa euroa.
En tiennyt nauraa vai itkeä.
Joskus 2000-luvun alussa kuulin sanan yksinyrittäjä.
Näitä kummajaisia on maassa jo pian 190 000, mutta yhä monet säännökset on tehty oletuksella, että yritys kasvaa ja menestyy, sitten firma myydään ja yrittäjä kylpee loppuelämänsä rahassa.
Parahin hallitus, nyt entiseltä yrittäjältä pieni huomautus: yksinyrittäjä haluaa vain elää. Häntä ei aina auta ensimmäisen työntekijän palkkaaminen.
Olennaisin kysymys on se, että hän saa työstään itse elannon.
AUNE WARONEN