As­sis­ten­tin korot ko­pi­se­vat käy­tä­vil­lä ja te­ke­mät­tö­mät työt pitävät pyyk­ki­rou­vaa kel­la­ris­sa – Tiina Hau­ta­lan uu­tuus­kir­ja esit­te­lee 10 vaa­sa­lais­ta aa­ve­ta­ri­naa

Nykyään hovioikeuden kellarin seinät ovat vaaleat, kun ennen ne olivat tummanvihreät, jolloin paikka oli entistä pelottavampi, Tiina Hautala kertoo. Vuonna 1939 sieltä purettiin pyykkitupa, mutta pyykkirouvan puhutaan vaeltavan paikassa edelleen.

Kuva: Jarno Pellinen

Uskotko aaveisiin?

Tätä kysymystä kysytään Tiina Hautalalta vuodesta toiseen, mutta vastaus on aina sama: asian jääköön mysteeriksi.

Oikeastaan Hautalan mielestä kysymys ei ole relevantti ollenkaan.

– Olen niin paljon kuullut ihmisten tarinoita, että pidän mielen avoimena ja ajattelen, ettei se kysymys ole tärkeä. Aavetarinoista voi nauttia, uskoi niihin tai ei.

Meneillään olevat juhlat, halloween, kekri ja pyhäinpäivä ovat kaikki Hautalalle mieluisia. Tämä vuodenaika on myös kuuminta kummitussesonkia.

– Väitetään, että tämä ajankohta on sellainen, jolloin huntu tämän ja tuonpuoleisen välillä olisi ohuimmillaan, Hautala sanoo vihjaavasti.

Kirjailijan tuorein teos, Aaveiden Vaasa - Kummitustarinoita Suomen aurinkoisimmasta kaupungista kokoaa yhteen 10 kummitustarinaa. Kirja on jatkoa myös Hautalan esikoisteokselle Aaveiden kaupunki – Kummitustarinoita Vaasasta (2009).

Tiina Hautala on vaasalainen kirjailija ja tietokirjailija, jonka teoksia yhdistää innostus kummitustarinoihin. Lisäksi hän on Haamu-kustantamon perustaja.

Kuva: Jarno Pellinen

Takana on suuri määrä tutkimistyötä, eri paikoissa vierailua ja sata haastattelua. Jotkut tarinat ovat tekeytyneet kymmenenkin vuotta, sillä materiaalia on kertynyt pikkuhiljaa.

– Minulla on vahva tietokirjailijan ote aavetarinoita kirjoittaessa. En kirjoita omiani, vaan kerron tarinoita niin kuin niitä minulle on kerrottu. Pensseliä käytän, mutta kuva on olemassa.

Hovioikeuden kolme haamua

Hautalan aavetarinoista eräät sijoittuvat Vaasan hovioikeuteen, jossa kuuleman mukaan kulkee tuomarien ja notaarien lisäksi kolme hahmoa tuonpuoleisesta. Ainut näköhavainto on kellarin pyykkirouvasta, 1900-luvun alusta.

– Silloinen talonmiehen rouva on aaveen nähnyt. Havainnoissa naisella on vanhat vaatteet, eli luultavasti haamu on aikaisempaa perua. Tämä tieto on kulkenut suullisessa muodossa täällä asuneiden mukana tähän päivään asti.

Kellarin pyykkitupa purettiin vuonna 1939. Keskeneräinen pyykkivuoro saattaa pitää aavetta kellarissa edelleen, Hautala pohtii.

Hovioikeudessa työskennelleet ovat kokeneet karmivia tunteita, kuulleet askeleita ja paksujen lakikirjojen kaatuvan hyllyssä.

Toinen, keskikerroksissa lymyävän aaveen epäillään olevan hovioikeudentalon suunnitelleen kaupunginarkkitehti Carl Axel Setterbergin henki.

Hovioikeuden rappuset, käytävät ja täysistuntosali ovat kertakaikkisen upeat, mutta lattian narina ja kellon kilkahdus sähköistävät tunnelmaa.

– Havaintoja oli etenkin silloin, kun rakennus koki suurremontin. Työnvalvoja liikuskeli paljon silloin täällä yksin ja hän oli kertonut muille, että askellusta kuuluu.

Carl Axel Setterbergin arkkitehtuuriin kajottiin 1939-luvulla hovioikeudessa, mikä sai haamun levottomaksi. Setterbergin hengen havaitessaan, on häntä hyvä tervehtiä ruotsiksi.

Kuva: Jarno Pellinen

Hovioikeus entisöitiin ja kunnostettiin vastaamaan vanhaa tyyliä vuonna 1986. Sitä ennen sen seinät oli peittomaalattu vaalealla ja kattokorkeutta laskettu. Se luultavasti soti Setterbergin kauneusihannetta vastaan, Hautala toteaa.

– Usein aavetarinoissa levottomuuden taustalla voi olla keskeneräiseksi jäänyt asia, koettu vääryys tai itse tehty petos. Mutta yhtä lailla niissä näkyy myös kiintymystä omaan työpaikkaan tai elämäntyöhön.

Hovioikeudessa puhutaan, että Setterbergin hengen läsnäolon tuntiessa olisi hyvä tervehtiä ruotsiksi. Moni suhtautuu aaveeseen huumorilla, mutta tervehtii, ihan vain varmuuden vuoksi.

Lisäksi jo ainakin 1970–80-luvun taitteesta saakka on puhuttu ullakon haamusta, vaeltavasta romaninaisesta.

Korkojen kopsutusta ja tekniikan vihaamista

Toinen aavetarinalokaatio löytyy Vaasan hallintotalolla.

– Apteekkarin assistentin haamutarina muistuttaa siitä, että talo on alun perin ollut apteekki ja apteekkari Herman Lindebäckin asuintalo. Talot vaihtavat käyttötarkoitustaan, ja aiemmat vaiheet saattavat helposti unohtua.

Valtuustosalissa ja lehterillä saattaa törmätä muihinkin kuin virkamiehiin. Tiina Hautalan mukaan apteekkarin assistentti muistuttaa hallintotalon alkuperästä, sillä vielä 1900-luvun alussa siellä oli apteekki ja apteekkarin asunto.

Kuva: Jarno Pellinen

Työyhteisössä on puhuttu tästä aaveesta jo yli 40 vuoden ajan, ja sen reittejä on pyritty paikantamaan korkokenkien kopinaa kuuntelemalla. Toiset ovat tunteneet lämpimän ilmavirran kulkevan ohitse ja vaaleasta naishavainnosta on myös näköhavaintoja. Yksi Vaasan kaupunginjohtajistakin on kuullut korkojen kopinan, mutta Hautala ei paljasta kuka.

– Apteekkarin assistentin aave vihaa myös tekniikkaa. Katsotaan tallentuvatko teidän kuvat ja ääninauhat, Hautala huikkaa kesken haastattelun.

Tiedostot tallentuvat, mutta toimittajan nauhurista loppuu patterit heti haastattelun jälkeen, eikä se lähde päälle heti uusien paristojenkaan myötä. Sattumaako?

Hautala on hyvillään siitä, että aavetarinat eivät nosta ainoastaan historian suurmiehiä esille, vaan erilaisia ihmisiä ja ammatteja. Kirjailija ei halua nimetä suosikkiaavettaan, sillä ”haluaa säilyttää hyvät välit”. Hän mainitsee kuitenkin Beata Bladhin, joka oli hänelle uusi tuttavuus Vaasan historiassa.

– Nuuskaava porvarismadame oli 20 vuoden ajan Vaasan vaurain porvari. Hänellä oli aikansa Rolls Royce, nelipyöräiset hevosvaunut, ja Suomen ensimmäinen tupakkakehräämö Alkulan tilan mailla.

Eräs vartija on nähnyt ikkunasta tällä käytävällä kävelevän hahmon täydet valot päällä keskellä yötä. Kulkutiedoissa paikalla ei kuitenkaan ollut merkintöjä kenestäkään, Tiina Hautala kertoo.

Kuva: Jarno Pellinen

Paikallishistoriaan uusia sävyjä

Hautala on kertonut kummitustarinoita aikuisille ja lapsille jo kohta 15 vuoden ajan. Taustalla on innostus aavetarinoihin ja tarinankerrontaan, mutta Hautala näkee myös, että aaveet ovat eräänlaisia matkaoppaita, joiden avulla paikallishistoria saa uusia sävyjä.

– Olen pienestä pitäen tykännyt miettiä, että mitä jalkojeni alla on ollut ja tehnyt aikamatkoja satojen ja tuhansien vuosien taakse.

Lisäksi mielenkiintoisena seikkana hän pitää asenteita aavetarinoita kohtaan. Hautalan ensimmäisen kirjan kohdalla ihmiset olivat melko vaitonaisia aaveasioista. Nykyään ihmiset kertovat kokemuksistaan ja kuulemastaan avoimesti ja kohdetahotkin ovat niistä innostuneita.

– Ehkä aika on kypsä tämänlaiselle tarinankerronnalle.

Hautala sanoo, ettei ole historioitsija, mutta tarinoita tutkimalla on löytynyt asioita, joita ei virallisissa historiankirjoissa lue.

– Monet tämänkin kokoelman aavetarinat ovat olleet pitkään suljettujen työyhteisöjen omaa tarinankerrontaperinnettä, joka nyt avautuu muillekin.

Kirjaansa hän on valinnut kummitustarinoita, jotka kytkeytyvät Vaasan julkisiin rakennuksiin. Monet tarinoiden aaveista ovat salonkikelpoisia tai maskottityyppisiä, mutta osan taustalta löytyy traagisia kohtaloita.