Pakko on peripohjalaisenkin myöntää, että Kallaveden kainalosta tervehtivä Kuopio teki vaikutuksen. Kapeiden katujen puutalokorttelit, torin värikäs elämä ja satamaa lähestyvän sisävesilaivan törähdykset toivat vahvan tunteen kaupungista, joka tänäkin päivän haluaa olla ylpeä historiastaan.
Melkein hätkähdyttävää oli myös kävellä piispanpuistossa ja katsella keisarivallan aikana rakennettujen hallintorakennusten silmiä hivelevää kauneutta. Olenko Suomessa ollenkaan? Näkymä melkein pärjää viljapellon reunalla komeilevalle kaksifooninkiselle.
Uimahallissa tuoreelle eläkeläiselle tarjottiin melkoinen kädenojennus. Reilun kuudenkymmenen euron vuosikortti antoi rajattoman käyntioikeuden kaupungin uimahalleihin, kuntosaleihin ja Kuopio-halliin. Tutustuminen Kuopion musiikki-elämään, kansalaisopistoon, uuteen kotiseurakuntaan ja eläkeläisjärjestöjen toimintaan pisti liikettä niveliin. Kunnon pohjalaisena rakensin nopeasti oman uuden olemiseni identiteettiä tekemisestä ja suorittamisesta. Tuttua ja turvallista. Ja ah, niin pohjalaista.
Parin vuoden kokemuksella voi sanoa, että pohjalainen tekemisen ja touhukkuuden kulttuuri on jo tähän mennessä antanut eväitä hyvin värikkäisiin kokemuksiin. Nurmolaisia lenkkikavereita on ikävä, mutta ei voi moittia lenkkimaastoja Puijon metsissäkään. Myös kevätillan auringonsäteissä kimalteleva Kallavesi siivittää kummasti vanhoja jalkoja Saaristokaupungissa. Kuntosalilla on käytävä, että jaksaisi paremmin paluun nuoruuden lentopalloharrastuksiin.
Fyysisen rehkimisen vastapainoksi on riittänyt muita peltoja kynnettäviksi. Kansalaisopiston kokkikurssilta löytyi muitakin työelämän laiminlyöntejä paikkaavia eläkeukkoja ja saksan kielen keskusteluryhmässä sai viritellä taitojaan saksalaisen vävyn aaltopituudelle. Eräänä päivänä huomasin kolkuttelevani naapurin aikuislukion ovea ja pian jo löysin itseni ilmoittautumassa Espanjan kielen ylioppilaskirjoituksiin. Jossakin välissä tuli tehdyksi myös luovaa työtä yhden runokirjan verran.
Mutta. Eräänä aurinkoisena talvipäivänä hätkähdin palatessani monilta menoiltani Väinölänniemen rantatietä. Istuuko tuo sama paappa aina vaan pilkillä? Aivan kuin olisin muistanut jotakin tärkeää. Mutta mitä?
Suorittamisen ja tekemisen kulttuurin läpäisemän pohjalaisena olin taas unohtamassa asian, josta olin jopa saarnastuolissa varoitellut monta kertaa. Aito ja hyvä elämä ei ole vain suorittamista, tekemistä ja aikaansaamista. Se on myös – ja varsinkin – vastaanottamista, läsnäoloa ja ihmettelyä. Myös kirkolla on vaara vastata kritiikkiin ja haasteisiin vain touhukkuudella ja tekemisellä.
Hyvänä oppimestarina ihmettelyn ja läsnäolon kulttuurille ovat toimineet ensimmäiset lapsenlapset. Pieni Emilia tarttuu kädestä ja kuljettaa tekemisiensä ympärillä pyörivää vaaria ihmettelyn taloon. Elämän rikkain ovi avautuu vuorovaikutuksesta ja niistäkin hetkistä, jossa ”ollahan vaan”.
Itselleni tärkeän filosofin Martin Buberin ”Sinä” kiipeää nyt syliin kaksivuotiaan kiharoitaan heiluttelemaan. Siinä ”ollahan vaan”, niin kuin savolaisukko pilkillä Kallaveden kevätjäällä.
Jouko Ikola
Kirjoittaja on Kuopiossa asuva nurmolais- taustainen eläkepappi ja runoilija.