Olin vielä jonkin aikaa sitten vahvasti sitä mieltä, että suomalaisesta yhteiskunnasta saa aina apua, jos sitä haluaa. Maamme oli mielestäni sellainen, että jos ihminen oikeasti haluaa elämäntilanteeseensa apua, hän sitä saa kävelemällä virastoon. Vankka mielipiteeni mureni palasiksi yhden keskustelun aikana. Sen seurauksena totesin, että olin ollut sitä mieltä, koska sellaisesta tilanteesta minulla tai läheisilläni ei ollut onneksi kokemusta.
Ystäväni kertoi, että itse tekemänsä diagnoosin perusteella hän taitaa olla sairastunut lievään masennukseen. Hän hoitaa käsittääkseni työnsä hyvin, selviää arjestaan ja jos hän ei olisi sairaudestaan mitään kertonut, en minäkään sitä olisi ehkä koskaan huomannut. Hän ei ole vaikea tai akuutti tapaus, jossa hän uhkaisi henkiä. Hän kuvailee, että on vain sellaisia synkkiä hetkiä, jolloin kaikki normaali ajatusmaailma kärjistyy niin tarpeettomasti, ettei se hänelle ole normaalia. Silloin hän tarvitsisi järjen äänen ohjaamaan, miten väärällään hänen katsantokantansa on.
Hänen ongelmansa parantumisessa on se, mistä hän saisi apua. Hänestä tuntuu, ettei kukaan ammattilainen edes oikein tiedä, mistä pitäisi aloittaa ja kenen tehtävä se olisi.
Onhan hän aputarjouksia saanutkin useasti ja eri suunnista. Niissä käteen on tuputettu heti mielialalääkkeiden reseptiä. Sen verran vaikea tapaus hän on, ettei halua hyväksyä pelkästään lääkehoitoa ratkaisuksi. Moni siihen ehkä tyytyy.
Nuoret käyttävät aiempaa enemmän mielialalääkkeitä (Ilkka 22.5.). Kuultujen kokemusten perusteella se ei ole kovinkaan suuri yllätys.
Resepti on helppo ratkaisu. Se voi lakaista yhden tapauksen pois terapeutin jonoista. Ei tarvitse miettiä, kuka terapiakäynnit korvaa, miksi ja onko siihen perusteita, jos vain jotenkin elämässään pärjää. Se on kuulemma ensimmäinen ongelma, mistä löytyy maksaja. Siihen päättyy hoitopolku umpikujaan, ennen kuin on ottanut askeltakaan. Ei sairastuneella itsellään ole välttämättä voimaa lähteä virastorulettiin kyselemään, maksaisiko joku tämän edes osaksi. Eikä sen pitäisi olla apua tarvitsevan rooli.
Mieliala- ja mielenterveyslääkkeiden bisnes on maailmanlaajuisesti kymmenien miljardien dollarien arvoinen. Moni rohkaisee käyttämään niitä hanakasti. Lääkkeiden myyntitilastot näyttävät tietenkin ylöspäin, jos resepti on ainut tarjottu ratkaisu mielenterveyden ongelmiin.
– Eiväthän ne pillerit kanssani keskustele syistä ja hae niihin muutosta, ystäväni tuhahti.
Psykologi Aku Kopakkala kritisoi pari vuotta sitten televisio-ohjelmassa masennuslääkkeiden käyttämistä ja sai potkut silloisesta työpaikastaan terveyspalveluyrityksestä. Tuntuu hieman vainoharhaiselta epäillä, että mielenterveyden häiriöiden hoito on täysin lääketeollisuuden sanelemaa.
Mielenterveyden hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden käytön lisääntymisen syitä ei toki tarkasti tiedetä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vielä julkaisematon tutkimus osoittaa, että nuorilla ja nuorilla aikuisilla eli 15–25-vuotiailla on matala kynnys hakea apua. Esimerkiksi sen kynnyksen madaltuminen on saattanut nostaa myös tilastojen lukuja. Laitoksen tutkimusprofessori Jaana Suvisaari toteaa uutisessa, että apua ei saa, ellei sitä itse hae.
Jos tietää, mistä hakea muutakin kuin reseptejä.
MAIJA SAANIO