Muistan hautaustoimiston kadun toisella puolella, muistan halkeilleen kaakelin. Muistan muistuttaneeni itseäni: mene ikkunaan, kuvittele itsesi näyteikkunan taakse arkkuun. Muistan lumisen marraskuun, toppahousujen kastuneet polvet, muhkuraisen hevosveistoksen, muistan lapsen innostuksesta punaiset posket, raikkauden huulia vasten, kun suutelin heipat, uunin jäätävän vierauden painautuessani sitä vasten hetkinä, jotka käskivät kääntää selän hautaustoimistolle, sen jyrkille figuureille, tappavan jäisille marmoriportaille.
Muistan, että kaaduin sinä talvena, ainakin kaksi kertaa kaaduin. Muistan, että alaselkäni…
Sanoitteko tapetit? Kyllä, kyllä minä tapetit muistan. Kun ilmaiskun säikäyttämänä raapaisin seinää, lähti selkärankaa pitkin nousemaan kuin pieni kirkaisu, pehmeäkaikuinen, ei ollenkaan karhea niin kuin maalattua seinää raapaistessa.
Kuvioita, kyllä, jonkinlaisia kuvioita täytyi olla, koska toisinaan sormeni irtosi hiuksista, kyllästyi tekemään niitä loputtomia kiehkuroitaan, siirtyi seinälle piirtämään jonkinlaista häkkyrää. Värejä, värejä, enhän minä mitään värejä erottanut, en halunnut edes, minähän tein kaikkeni häivyttääkseni värit.
Tahdoin antautua tihentyvälle hämärälle, joka piti otteessaan päivin ja öin, päivin ja öin. Minulle riittää yksi herääminen silloin, kun kevät astuu esiin ja karjuu kaiken kirkkaaksi, monta kuukautta menee, että pystyn itkemättä katsomaan kaikkea sitä vihreää ja keltaista ja…
Nyt minä muistankin, muistan, että tapetissa oli mustia tahroja, peräisin niiltä ajoilta, kun uunin sydän oli kuuma ja roihuva. Pikkuiset sormet olivat seikkailleet tuhkaämpärissä ja painelleet tapettiin sinne tänne suloisen tuhruisia kuvioita. Sillä hetkellä, kun ne ensimmäisen kerran havaitsin, alkoi radiossa soida Hallelujah, Leonard Cohen, hänen pehmeä äänensä, sen hämärään helposti solahtavat kaiut.
Ei tuollaiset kovat kuin teillä, te säikäytitte minut, pyytäkää anteeksi. Vai enkö minä edellisessä puhuttelussa muistanut ollenkaan mainita radiota?
Muistini on temppuillut siitä lähtien, kun tulin kaupasta, eikä kotia enää ollut, vain hautaustoimisto vastapäätä. On vaikea muistaa yksityiskohtia. Jospa lähtisimme sinne yhdessä, kenties pystyisin erottamaan luhistuneissa rakenteissa tutut kaiut, huolellisesti eläytyen ne ehkä tulisivat teillekin kuuluviksi.
Kelpaisivatko äänet todisteeksi? Pitäisittekö minusta kiinni, kun kuuluisi lapseni iloinen kirkuna hänen ratsastaessaan kuolemaan lumihevosellaan, pitäisittekö?
Kelpaisiko minun aito itkuni todisteeksi vai pinnistelenkö vielä vähän? Arvoisa turvapaikkakuulustelija, te saatte päättää, pinnistelenkö.
Maria Peura
Kirjoittaja on kirjailija.