Yle:n MOT nosti keskusteluun ammatillisen toisen asteen koulutuksen nykytilaa. Ammatillisen koulutuksen reformista alkanut ja rahoitusleikkauksien kiihdyttämä alamäki on saanutkin olla piilossa julkisuudelta. Yritystä nostaa asioita päivänvaloon oli jo takavuosina, mutta asia hautautui maailman myllerryksiin.
Vielä 2000 -luvun alussa Suomessa oli kiistatta yksi maailman laadukkaimmista ammatillisen koulutuksen järjestelmistä. Sitten toimivaa järjestelmää lähdettiin korjaamaan ja saatiin se hajotettua.
Koulutuksen rahoituksen riittävyys on turvattava, mutta huomiota on kiinnitettävä myös rahoituksen kohdentamiseen. Tutkintoja ja tutkinnon osia painotetaan perusrahoituksen pienentyessä. Tämä on räikeässä ristiriidassa oppivelvollisuuden pidentämisen tavoitteiden kanssa, kun otetaan huomioon hajonta niissä valmiuksissa, joilla tutkintoa tullaan suorittamaan.
Hyvin pärjäävien vastakohtana on kasvava joukko, joilla on suuria puutteita pohjatiedoissa, motivaatiossa ja elämänhallinnassa, työelämätaidoista puhumattakaan. Näille opiskelijoille ei ole iloa nopeasta valmistumisesta ja pikaisesti tehdyistä tutkinnoista. Puhumattakaan niistä oppivelvollisista, jotka eivät ole koulukuntoisia. Mitään toimivaa järjestelmää ei heille tällä hetkellä ole.
Aiemmin vallitsi tilanne, jossa korkeiden oppimistulosten lisäksi osaamisen tason vaihtelu oli verrattain pientä. Nyt oppimistulosten laskun lisäksi tasoerot ovat lisääntyneet. Kun oppimista on siirretty laajalti työpaikoille, tulee haasteeksi monipuolisen ja kattavan osaamisen varmistaminen. Työpaikoilla painotetaan käsillä olevan tehtävän edellyttämiä taitoja, eikä välttämättä sitä, mitä tutkinto edellyttää. Opiskelijat eriarvoistuvat opintojen aikana riippuen siitä, millaiseen työelämässä oppimisen paikkaan on sattunut pääsemään. Työpaikoilla on harvoin suuria resursseja opiskelijoiden ohjaamiseen, ja opiskelijan oletetaan jo osaavan monia ammatin perustaitoja.
Ratkaisuna on lisätty byrokratiaa opintojen suunnitteluun ja osaamisen arviointiin, vaikka ongelma on perustaitojen oppimisessa. Kun opiskelijat ovat keskenään eri tilanteessa jo opintojen aikana, ei tarvinne ihmetellä sitä, että valmistuvien opiskelijoiden osaamistasossa on eroja. On absurdia väittää, että tällainen kokonaisuus pysyisi jollakulla hallussa niin että laatu säilyy. On myös tunnustettava, että nuoren oppivelvollisen itseohjautuvuuden taso ja kyky omien opintojen suunnitteluun on parhaimmillaankin rajallinen.
Nykyistä järjestelmää ei korjata pelkällä rahalla vaan reformin valuviat on korjattava. Palautetaan opetus ja arviointi sinne, minne se kuuluu – koululle! Palautetaan ennakoitava, selkeä, ja riittävä rahoitus, joka mahdollistaa koulutuksen järjestäjille työrauhan. Palautetaan toimivat tutkintojen perusteet, jotka varmistavat koulutuksen laadun ilman turhaa byrokratiaa. Näin alkajaisiksi.