Käymme silloin tällöin eräällä liikenneasemalla kahvilla tai syömässä, koska siellä on houkutteleva leikkinurkkaus, jossa lapset voivat pelata, kiipeillä ja laskea liukumäkeä.
Joka visiitillä olen pannut merkille, että etenkin isät viihtyvät siellä lastensa kanssa. Mikäs siinä, lapset leikkivät ja isät saavat hetken omaa aikaa. Useimmiten lapset leikkivätkin itsekseen ja isät räpläävät puhelimiaan nurkkauksen ulkopuolella. Eikä edes useimmiten, vaan ihan joka kerta, milloin nyt olemme sattuneet paikalle. Toistuessaan näky on ollut huvittava, mutta toisaalta surettavan ankea.
Toissa kerralla en voinut olla huomaamatta seuraavaa "keskustelua", jonka noin nelivuotias tyttö kävi isänsä kanssa:
T: "Isä, isä, katso miten laskin!"
I: "Joo".
T: "Isä, katso miten kovat vauhdit sain!"
I: "Kiva".
T: "Isä, isä, täällä on tällainen pelikin!"
I: (ei vastausta)
Kommunikaatio jatkui samanlaisena pitkän tovin. Lapsi haki vanhempansa huomiota, mutta älypuhelin vei tilanteessa voiton. Ensimmäisellä kerralla isän katse ei edes noussut puhelimen näytöltä. Toisella kerralla lapsi tuli lähemmäs, jotta isä varmasti kuulisi, mitä hän sanoi. Isä nostikin katseensa, kunnes pää painui jälleen kohti puhelinta. Seuraavaan kommenttiin isä ei vaivautunut edes vastaamaan, saati että olisi vilkaissut lastaan.
Pian he saivat ruoat pöytään ja tyttö hyppelehti leikkinurkkauksesta istumaan isäänsä vastapäätä. Annoin mielessäni mahdollisuuden puhelimeensa keskittyneelle isälle. Pettymys oli suuri, kun keskustelu jatkui samalla kaavalla. Tyttö jutteli isälleen ja haki tähän katsekontaktia. Hän siirtyili tuolillaan tapittaen koko ajan isäänsä, joka tyynesti jatkoi puhelimensa selailua. Isä vastaili ympäripyöreästi tyttärensä kysymyksiin katsomatta häntä juuri lainkaan. Voi että suretti! Olisi tehnyt mieli tökätä miestä kylkeen, että voisiko hän keskittyä ja kuunnella, mitä tytöllä on asiaa.
Tampereen yliopistossa viime vuonna valmistunut tutkimus kertoo karua kieltä siitä, miten vanhemmat ovat kiinni älypuhelimissaan, ja miten lapsilla voi olla täysi työ saada itselleen huomiota älypuhelinta käyttävältä vanhemmaltaan.
Eerik Mantereen ja Sanna Raudaskosken tutkimuksen mukaan sillä voi olla vaikutusta lapsen emotionaalisiin ja sosiaalisiin taitoihin, jos huomiota ei yrityksistä huolimatta heru.
Kuvitella, jos edellä kerrotun esimerkin kaltainen vuorovaikutus on jatkuvaa kotioloissakin. Millaisen käyttäytymismallin lapsi saa? Miltä hänestä tuntuu, kun häntä ei kuunnella? Ei voi kun toivoa, ettei lapsi aina häviä älypuhelimelle.
Aika moni on varmasti joskus ollut tilanteessa, jossa toinen osapuoli näprää puhelintaan ja koettaa samaan aikaan keskustella. Eihän siitä mitään tule, muuta kuin vaivautunut olo sille, joka huomaa, ettei toinen edes kuuntele. Keskustelukumppanin huomiosta kilpailemisesta laitteen kanssa kärsivät erityisesti lapset, jotka kaipaavat vanhempansa läsnäoloa.
Älypuhelimet ovat tulleet jäädäkseen. Hyvä niin. Ne ovat käteviä ja helpottavat elämää monin tavoin. Toivottavasti omatunto viimeistään siinä vaiheessa kolkuttaa, jos näpräily menee överiksi niin, että läheiset kärsivät. Joka somekanavassa ei ole pakko olla. Elämää on muutakin.
MARIKA EIKKULA