Vanhemmuus on nykyisin monin verroin vaativampaa ja raskaampaa kuin vaikkapa 30 vuotta sitten. Ehkä suurin syy muutokseen on digitalisaatio. Se on tullut jäädäkseen, mutta sen kanssa ei ole vielä opittu elämään. Älylaitteet hallitsevat ja koukuttavat niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin. Tähän kiinnitti huomiota myös Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch (Yle 11.8.2024) toteamalla, että ”suomalaiset solmivat ensimmäisen liittonsa yhä keskimäärin 25-vuotiaina mutta avoliitot päättyvät nyt useammin eroon kuin lapseen tai avioliittoon Turun yliopiston tutkimuksen mukaan”. Väestötutkijan mukaan ”yhtenä syynä on kännyköiden jatkuva selaaminen: mitä enemmän pariskunta käyttää aikaa ruuduilla, sen heikompi on parisuhteen laatu”. Menee varmasti useampi sukupolvi, että älylaitteiden haitat tunnistetaan, tunnustetaan ja opitaan torjumaan niistä aiheutuvia monia vaaroja.
Rotkirch on selvästi oikeassa. Nostan esille vielä lastenpsykiatrisen näkökulman ja syntyvyyden laskemisen seuraukset pitemmällä aikavälillä. Syntyvyys vähenee ja joka viides lapsi ja nuori on jo nyt psykiatrisen tuen tarpeessa. Tämä on kansanterveydellinen ja -taloudellinen katastrofi, josta puhutaan liian vähän. Varsinkin juurisyistä, siitä, mistä kaikki tämä johtuu. Kun huollettavien vanhusten määrä kasvaa ja hoitavien, nuorten työkykyisten aikuisten määrä suhteessa vanhusten määrään vähenee, ei tarvita kristallipalloa, kun näkee vanhusten hoidon käytännössä loppuvan. Hoivaa saa vain suurella rahalla, jota harvalta löytyy. Päättäjien päät ovat olleet syvällä pensaassa jo vuosia. Vanhemmuus tällaisessa toimintaympäristössä on myös kriisissä.
Liian monet vanhemmat eivät pysy digikehityksessä mukana, vaikka niin luulevat, uskovat ja toivovat. Kaikilla ei riitä aikaa tai halua tai kykyä kontrolloida lasten eikä omankaan älylaitteiden käyttöä. Lapset vievät ja vanhemmat vikisevät. Kysymys on kuin epidemiasta, joka tarttuu ja leviää hallitsemattomasti. Kun vielä lainsäädännöllä ja osittain siitäkin johtuvalla ilmapiirimuutoksella vanhemmilta ja kasvatusvastuussa olevilta aikuisilta on viety auktoriteettiasema lapsiin, vanhemmuudesta ja kasvatustehtävästä on tullut enemmän painolasti kuin iloista yhdessä tekemistä ja onnellista, tavallista, läsnäolevaa perhe-elämää.
Lainsäädäntö, mm. lastensuojelulaki nostaa käytännössä lapsen itsemääräämisoikeuden tärkeämmäksi kuin lapsen oikeuden turvalliseen ja kehitystä tukevaan kasvuympäristöön. Jopa seksuaali- ja huumerikollisille on avattu lastenhuoneiden ovet. Jotkut aktivistit vetoavat myös ihmisoikeuksiin. Monet vanhemmat, opettajat ja muut kasvatustyötä tekevät aikuiset eivät enää uskalla puuttua lasten asioihin. Kun tiedossa on vain ongelmia, on helpompi jatkaa ilman lapsia.
Ilmiö on yleinen individualismia suosivissa länsimaissa, muuallakin kuin Suomessa. Meillä vaan huoltosuhde on Euroopan huonoimpia, joka tekee syntyvyyden laskemisesta muita maita vakavamman. Entistä harvempi haluaa vanhemmaksi. Lapsia syntyy vähemmän kuin nälkävuosina. Tähän on mahdollista tehdä muutos, mutta se vaatii päättäjiltä yksituumaisuutta ja ennen muuta aikuisuutta.
Monelta pahalta vältyttäisiin, kun älypuhelimien käytölle ilman vanhemman tai opettajan läsnäoloa säädettäisiin ikäraja ja lasten vanhemmat vähentäisivät myös omaa ruutuaikaansa. Tehtäisiin älylaitteista hyvä renki isännän sijaan. Se olisi yksi pieni askel kohti syntyvyyden kasvua ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen mahdollistamista. Se olisi myös tervetullut palvelus niin lapsille, nuorille, aikuisille kuin vanhemmillekin. Samoin tuleville vanhuksillekin.
Martti Saarikoski
lasten- ja nuorisopsykiatrian sh, eläkkeellä
Seinäjoki