Meillä on erittäin hyvä terveyden- ja sairaanhoito, mutta vain silloin kun pääset hoitoon. ”Älä tule vastaanotolle sairaana!” -kylttejä on monilla terveysasemilla. Ironista, mutta käytännössä järjestelmä rakentuu enenevässä määrin tämän todellisuuden alle ja organisaation pääasiallinen tarkoitus, jonka potilas kokee, on estää vastaanotolle pääsy. Vika ei ole suinkaan työntekijöiden vähäisyydessä eikä ammattitaidon puutteessa, vaan rakenteissa, jotka poliittinen järjestelmämme on luonut.
Velvoitteet ja resurssit eivät ole koskaan olleet tasapainossa. Vanha talouden laki pätee tässäkin: ”Markalla ei saa kympin palvelua.” Tarvitaan rakenteellisia muutoksia. Demokraattisessa yhteiskuntajärjestelmässä se on kuitenkin vaikeaa. Puoluepoliittiset erimielisyydet johtavat riitelyyn ja kaikkia tyydyttävää ja hyödyttävää ratkaisua ei ole.
Terveydenhuollon uudistuksessa nimenomaan perustason palveluja piti parantaa. Kun 70-luvulla aloitin työni, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon menosuhteet olivat lähes yhtä suuret. Nyt 25%/75%, joillakin alueilla vain 6% menee perusterveydenhuoltoon.
1) Soten tehtävät on määriteltävä uudelleen ja niihin on osoitettava riittävä rahoitus. On joitakin tehtäväalueita, joita muut voisivat hoitaa ainakin yhtä hyvin ja tehokkaasti kuin julkinen sektori. Näitä kokonaisuuksia voitaisiin antaa sote-järjestöjen ja -yhdistysten (kolmannen sektorin) tehtäväksi. Yksi sellainen kokonaisuus on terveyden edistäminen.
Olen koko työurani ollut julkisen terveyden edistämisen ja ennaltaehkäisyn vankkumaton kannattaja ja olen sitä edelleen. Mutta miksi pitäisi julkista sektoria paisuttaa näillä menoilla, jos sen voisivat tehdä muutkin? Ei ole salaista, vain julkisella sektorilla olevaa tietoa, tarvittavista elintapamuutoksista, terveyden edistämisen tavoista eikä sairauksien seulomisesta, vaan kaikilla, koko väestöllä, on vapaa pääsy tähän tietoon.
Jo nyt sote-järjestöt tekevät merkittävän osan tästä työstä ja useilla niistä on koko maan kattava järjestäytynyt organisaatio. Yhdistämällä sote-järjestöille vapaaehtoistoiminnan koordinointi, julkisen sektorin ns. lakisääteinen osuus sekä mahdollisuus kaupalliseen hyödyntämiseen tämän yli menevän ”ei-niin-tarpeellisen-luksuksen”, toisi niille riittävän budjetin. Laskutavoista riippuen lähes neljäsosa julkisesta terveysbudjetista kuluu tähän.
2) Hoitajien tekemä hoidon arvio, vaikkakin se on lakisääteinen, on väärin toteutettu. Kyllä, olen itse ollut sitä kehittämässä ja hoitajia kouluttamassa, mutta käytännössä siitä on tullut enenevässä määrin este lääkärille pääsyyn. Hoitajat ovat ammattitaitoisia ja osaavat neuvoa ja antaa hoito-ohjeet ammattitaitonsa rajoissa. Mutta sen neljänneksen, jonka oirekuva ja hoitolinja ei ole selkeä, tulisi päästä välittömästi lääkärin arvioon eikä ainoastaan hengenavaarallisista oireista kärsivien. Eikä vain e-konsultaatioon ja jonoon.
3) Terveysasemille on perustettava Oma tiimi -työryhmät. Luottamus syntyy siitä, että lääkäriin pääsee ja potilas tuntee palvelun antajan. Siinä terveysasemille luodaan lääkäri-hoitaja-ryhmät, joille osoitetaan oma väestönsä, puolet sairausperusteisesti. Tähän ryhmään kuuluisi pari lääkäriä, jolloin lääkärien poissaolot eivät aiheuttaisi välitöntä palvelujen puutetta. Laatu ja hoidon jatkuvuus syntyy koko tiimin toiminnasta. Samalla terveysasemille annettaisiin mahdollisuus erikoislääkärien maksullisten vastaanottojen pitämiseen kuten aikaisemmin aluesairaaloissa.
4) Julkisen sektorin tulisi hyödyntää enemmän kumppanuushankkeita, eikä luopua niistä kuten E-P:n hyva:lla. Peruste ei saa olla, että näiden alueiden potilaat saavat parempaa palvelua ja laatu täytyy tasapainottaa lopettamalla ne. Jos ongelmana on huono sopimustenteon osaaminen, sitä pitää parantaa.
Raimo Rintala
lääkintöneuvos
Seinäjoki