Kassajonossa pirahtaa. Matalalla äänellä joku alkaa puhua puhelua. Päätä vihloo, kuin kallon läpi työnnettäisiin rautanaulaa.
Vieressä joku selaa näytöltä ostoslistaa. Edessä toinen somettaa. Kipu ja huimaus voimistuvat. Sydämen rytmihäiriöt pahenevat. Aivosumu sakenee ja toisesta silmästä sumenee taas näkö. Montako päivää ja unetonta yötä toipumiseen tällä kertaa kuluu...
Epätoivon vimmalla hoen mielessäni maksukortin tunnuslukua. Ehdinkö kassalle niin, että muistan sen vielä? Pystynkö puhumaan? Saanko ostokseni pakattua, vai jääkö hihnalle taas jotain? Pysynkö jaloillani?
Ihmiset tuijottavat. Katseet eivät ole ystävällisiä, vaikka yritän hymyillä takaisin. Metallinen suojaharso kasvoillani näyttää oudolta. Vaatteet ovat tiheästi kudottua hopeaa, hirveän hintaiset, mutta suojaavat jonkin verran.
Pääsen kauppaan muutaman kerran vuodessa, kun ystävät kuljettavat. Taksia en voi käyttää. Liikaa laitteita. Nettiin kykenin viimeksi 10 vuotta sitten. Puhelin kävi mahdottomaksi vuosi sitten. Samaan aikaan loputkin palvelut on digitalisoitu...
Kotona odottaa pimeys. Taloa valaisee yksi ainoa sähkösuojattu valaisin. Hellan tai pyykkikoneen ollessa toiminnassa on lähdettävä ulos.
Posti ei enää kulje. Ennen ottivat lähtevän postin mukaansa laatikosta. Paperilaskut eivät ehdi ajoissa pankkiin.
Lääkäriin pääsin viimeksi vuonna 2019. Kohta ei kai enää tarvitse. Sähköyliherkkyyteen sairastumisen jälkeen painosta on pudonnut yli puolet...
Sosiaalitoimen mielestä en tarvitse apua, vaan tulen itsenäisesti toimeen ”kaikissa” arjen välttämättömissä askareissa.
Laajassa kyselytutkimuksessa 6–10 % eurooppalaisista kertoi oireilevansa sähkömagneettisesta säteilystä. Määrä kasvaa nopeasti kaiken aikaa.
Toistaiseksi ainoa tunnettu keino vähentää oireita, ja estää taudin kroonistuminen on säteilyn välttäminen.
EU antoi jäsenilleen jo vuonna 2011 kehotuksen hoitaa sähköyliherkkien vammaispalveluasiat (Ruotsin mallin mukaisesti) kuntoon. Osa jäsenvaltioista ja mm. Kanada ovat niin tehneet. Suomi ei.
Suomen THL:n kanta on, että sähköherkkien oireet ovat todellisia, mutta eivät johdu sähköstä. (Hoidoksi suositellaan nettiterapiaa!!) Väitteelle ei ole tieteellisesti päteviä perusteita. Se on toiveajattelua tai/ja talouden etuja varjeleva, suoranainen valhe.
Sähkömagneettisen säteilyn riskit eivät liity pelkästään sähköyliherkkyyteen. Haittoja kartoittaa parhaillaan WHO:n alainen tutkimusryhmä IARC laajassa metatutkimuksessaan. Sen seurauksena langattoman säteilyn riskiluokitus, luultavasti nostetaan ”todennäköisesti karsinogeenisten” luokkaan.
Samankaltainen suunnatonta kärsimystä ja turhia kuolemia aiheuttanut viivytystaistelu käytiin lyijyn, DDT:n, asbestin ja tupakan kohdalla. Riskit tunnettiin vuosikymmeniä, ennen kuin lainsäädännöllisiin suojelutoimiin taivuttiin. Talouden edut ohittivat ihmiselämän arvon.
Suomessa on voimassa lakeja, joilla kansalaisten yhdenvertaisuutta ja oikeutta terveelliseen ja turvalliseen elinympäristöön pyritään turvaamaan. Palvelujen saavutettavuudestakin puhutaan, ainakin vaalien alla. Sähköherkkiä nämä lait eivät koske. Meillä ei ole oikeuksia.
Jos voisin antaa neuon nuorelle itselleni ja kaikille muille, se olisi: Älä koskaan, ikinä, mistään hinnasta sairastu tähän! Ainakaan Suomessa.
Anne Lauttamus
Vimpeli