Viime aikoina Marin ja pari muuta puoluejohtajaa ovat listanneet niitä, joiden kanssa joko leikitään tai ei. Vanhan historian harrastajan mieleen tulee – joko taas!
Tämän päivän demariporukassa ei taideta enää muistaa, että aikoinaan hekin olivat pari vaalikautta hallituskelvottomia. Syyt olivat epämääräisiä, mutta ainakin osin oli kyse Moskovan kortista. Selitettin, ettei hallitukseen ole edellytyksiä. Ne puheet loppuivat eduskuntavaaleihin vuonna 1966, 17 lisäpaikkaa demareille. Edellytykset löytyivät yhdessä yössä ja puheenjohtaja Rafael Paasio nousi pääministeriksi.
Sen jälkeen sitten kokoomus oli sitten paljon pidempään paitsiossa. Julkisyynä oli taas ulkopolitiikka, mutta taustalla oli selvästi muutakin. Tarkoitus oli nujertaa puolue pitkäaikaisella eristämisellä. Eristämispolitiikan arkkitehtejä olivat ns. kansanrintama-politiikan osapuolet. Eivät he sitä tunnustaneet, ei silloin eikä myöhemmin, mutta asiaa on vaikea kiistää. Nujertamispolitiikka epäonnistui, kuten se lähes aina tekee.
Myös kokoomus itse oli tuolloin tehnyt eristämisensä liian helpoksi. Se auttoi vastustajiaan omalla yhteistyön estollaan. Kieltolistalla oli tosin vain yksi puolue ja aika hyvästä syystä. Tätä kuitenkin käytettiin argumenttina puoluetta vastaan. Iskulauseena oli, että kun kokoomus on ”Ei-puolue”. Sitten näyttämölle astui mies, joka kykeni näkijänä ja tekijänä muovaamaan maailmaa ympärillään.
Kokoomuksen puheenjohtaja Juha Rihtiniemi kertoi Helsingin Sanomissa 12.4.1969, että kokoomus muuttaa suhtautumistaan Suomen kommunistiseen puolueeseen. Muutoksen syynä oli, että SKP piti viikkoa aikaisemmin edustajakokoksen, jossa se luopui ns. väkivaltapykälästä. Siihen saakka puolueohjelmassa oli pidetty esillä ajatusta vallankumouksesta tai väkivaltaisesta vallankaappauksesta. Väkivaltapykälästä luopunut kokous oli se sama, jossa SKP julkisesti halkesi saarislaiseen enemmistöön ja stalinistiseen vähemmistöön.
Nyt Rihtniemi totesi, että ehdottomalle torjunnalle ei enää ollut perustetta vaan asiaa tarkastellaan käytännön kysymyksenä. Jos hallitusohjelmasta voidaan sopia, on hallitusyhteistyökin mahdollista.
Rihtniemi ei odottanut käytännössä mitään nopeaa muutosta. Hän siteerasi puheenjohtaja Aarne Saarista: ”SKP on yksin avannut porvarillisen yhteiskunnan haudan, mutta ruumis on ollut liian painava sen kantamiseksi hautaan”.
– Kun poliittiset tavoitteet ovat tällaisia, on ymmärrettävää, ettei käytännön politiikassa yhteistyön mahdollisuuksia juuri ole, totesi Rihtniemi.
Hän oli oikeassa: puolueet olivat samalla ministerilistalla vasta 42 vuotta myöhemmin Jyrki Kataisen kuuden puolueen hallituksessa vuonna 2011. Silloinkin saatettiin kysyä olivatko Kataisen kabinetin vasemmistoliittolaiset oikeasti vanhan SKP:n perillisiä vai jotain muuta.
Mikä on tämän tositarinan opetus? Se, että kaikesta mitä jotenkin sietää, ei tarvitse tykätä. Pitkässä juoksussa se toimii paremmin. Kannattaa kuunnella James Bondia: Never say never again. Blokkipolitiikka ei maata rakenna.
Heikki Peltomäki
eläkeläinen
Laihia