Kun muutama vuosi sitten näin Seinäjoella ensimmäiset feissarit, jähmetyin. Jos nyt en sentään ihan kauhusta, niin ainakin jonkinlaisesta järkytyksestä.
Olin siihen saakka kuvitellut, että noihin kaduilla ihmisiä pysäyttäviin varainhankkijoihin voisi törmätä vain suurissa kaupungeissa.
Epstorin edustalla he kuitenkin tuona keväisenä päivänä ihan ilmielävinä seisoivat. Näin jo kaukaa, kuinka kansioita käsissään pitävät herttaisen oloiset nuoret rupattelivat ohikulkijoiden kanssa.
Sain kerrankin lihani nopeasti liikkeelle ja pujahdin salamana toiselle puolelle katua. Kävelin muka valtavan kiireisenä eteenpäin ja suurella mielenkiinnolla tutkin jaloissani olevien vanhojen kenkieni kärkiä, vaikka olin nähnyt ne jo satoja kertoja aiemmin.
Käytös oli raukkamaista, mutta puolustuksekseni haluan ilmoittaa, että mikäli mieleni tekee lahjoittaa rahaa jollekin järjestölle, teen sen mieluummin harkiten ja rauhassa kotona, enkä keskellä katua feissarin kanssa.
Pakenin siis tilannetta, koska on kiusallista ja noloa sanoa ei nuorille ihmisille, jotka tekevät tuollaista työtä ansaitakseen elantonsa. Kenties he jopa haluavat ihan oikeasti parantaa maailmaa, mikä tekee ein sanomisen vieläkin vaikeammaksi.
Viime aikoina Seinäjoen ostoskeskuksissa on seisoskellut sähköfirmojen ja puhelinyhtiöiden myyjiä, jotka ovat kyselleet, olisiko arvon rouvalla hetki aikaa jutella tai saisiko esittää yhden kysymyksen.
No, ei ole, eikä saa!
On tympeää, kun pitää kaupungilla kävellessä koko ajan varoa sitä, että joutuu yhtäkkiä jonkun kauppamiehen kynsiin.
Kerran puhuin muka kännykkään, vaikkei toisessa päässä ollutkaan ketään. Vähän pelkäsin, että se alkaa yhtäkkiä soida korvallani ja petokseni paljastuu.
Sanotaan, että koirat ovat tarkkoja reviiristään, mutta kyllä meistä ihmisistäkin sitä ominaisuutta löytyy. Jos kaupan kassalla takana seisova tuppaa liian liki, ärsytyskynnys on koetuksella.
Koirien elämä on tässä asiassa ihmisten elämää helpompaa, sillä ne voivat irvistellä ja näyttää hampaita toisilleen silloin, kun tuntevat olonsa uhatuiksi.
Fiksu kauppamies ei tunge liikaa iholle ja hänen ohitseen täytyy päästä irvistelemättä. Jos myyjällä on kylliksi ammattitaitoa, hänellä on silloin myös psykologista silmää nähdä, kenelle tuotteitaan ja palvelujaan alkaa kaupata.
Kehon kielestä pitäisi pystyä päättelemään, kannattaako ohikulkijalle ruveta esittelemään myyntirepliikkejään. Jo katseen kääntäminen muualle on selvä merkki siitä, ettei häntä kannata häiritä.
Omana vinkkinäni voin kertoa, että vaatekauppojen kasseja kantaville naisille ei ehkä kannata lauantaina iltapäivällä tulla höpisemään sähkön hinnoista yhtään mitään.
Kaikilla tämä asia ei kuitenkaan tunnu olevan tiedossa. Suurin piirtein vuosi sitten olin erään toisen naisen kanssa shoppailemassa Oulussa ja jouduimme parin sähköfirman myyjän piirittämiksi. Yritimme kaikella ystävyydellä monet kerrat sanoa, ettemme ole todellakaan kiinnostuneita tekemään minkäänlaisia sopimuksia.
Kun myyntimiesten puhe vain jatkui ihan näännytykseen asti, tokaisin, ettei meillä ole sähköä. Jopa menivät lopultakin hiljaisiksi ja saimme jatkaa rauhassa matkaamme. Sinne jäivät suu auki seisomaan.
SINIKKA VÄLIKOSKI
sinikka.valikoski @i-mediat.fi