Pitääkö tuollaistakin kysyä”, ihmettelee nyt joku. ”Pitää”, sanon minä, koska asia hämärtyy jopa asiantuntijoiden mielessä. Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta.
Wikipedia tietää: ”Kansanmusiikki tarkoittaa kansanomaista musiikkia, joka on säilynyt muistin varassa. Kansanlaulujen tekijänoikeuksien haltioita ei tunneta.”
Näin on, mutta onko tässä koko totuus? Vaikka jonkin sävelmän tekijänoikeuksia ei tunneta, ei se tarkoita, etteikö sävelmällä olisi tekijää tai tekijöitä. Niitä ei ole vain kirjattu koskaan ylös. Ei ole ollut tekijänoikeusjärjestöä. Asiaa ei ole koettu tärkeäksi.
Mitä luovan pelimannin päässä syntyneet omat melodiakuviot sitten ovat? Eivätkö ne voisi olla kansanmusiikkia? Vai ovatko ne vain pelimannimusiikkia?
Virallisissa yhteyksissä kansanmusiikin olemukseen on suhtauduttu aikojen saatossa hyvin puritanistisesti.
Ajat muuttuvat ja niin asenteetkin, jälkimmäiset tosin hitaasti. Jokainen sukupolvi tekee kuitenkin itse oman kansanmusiikkinsa.
Nykyään kukaan ei aseta kyseenalaiseksi, etteivätkö vielä 1900-luvun loppupuolella vaikuttaneitten haitaripelimannien, kuortanelaisen Tauno Ahon ja laihialaisen Tauno Krossin tekemät polkat ja valssit olisi kansanmusiikkia.
Tarkkaa on ollut myös, mitkä soittimet hyväksytään kansanmusiikkisoittimiksi. 1900-luvun alun kansansoittokisoissa hyväksyttiin vain viulu ja klarinetti. Huuliharppua tai haitaria, ei edes yksi- tai kaksirivistä, voitu ajatellakaan. Nehän olivat pirunkeuhkoja.
Tämän jyrkän tulkinnan takana ovat olleet aina ns. ”asiantuntijat”, eivät suinkaan pelimannit, jotka sitä kansanmusiikkia tekevät. Mikä voisi olla Etelä-Pohjanmaalla enemmän kansanmusiikkisoitin kuin juuri kaksirivinen haitari?
Kun aloin kulkea pelimannitapahtumissa 1970-luvun puolessa välissä, jopa viisirivinen haitari oli vielä ”pannassa”. Se koettiin ”asiantuntijapiireissä” ylikansallisen tanssimusiikin soittimeksi, joka ei ole kelvollinen kansanmusiikkiin.
1970-luvulla lopulla kansanmusiikkijuhlille - myös Kaustiselle - alkoi ilmestyä nuorisoa kitaroineen. Kitara oli minullakin mukana. Soitin yönuotiolla vanhojen pelimannien, myös aiemmin mainittujen Taunojen kanssa, eikä kukaan koskaan sanonut, että laita tuo kitara pois. Päinvastoin, olivat hyvillään, kun joku nuori säesti heitä.
Kerran kuisallani kysyin maakuntaneuvos Viljo S. Määttälältä, Kaustisen juhlien perustajalta ja päättäjältä, milloin akustinen kitara hyväksyttäisiin kansansoittimeksi. Määttälä hymähtä ja totesi: ” Ei kuule Jussi meidän aikanamme”.
Määttälä oli väärässä. Nykyään jo Sibelius Akatemiassa voi opiskella kansanmusiikkia jopa sähkökitaralla. Huvituin kerran, kun huomasin valtakunnallisessa Samuelin Poloneesissa, että legendaarisessa Kaustisen Purppuripelimannit -yhtyeessä oli harmoonin sijasta säestyssoittimena akustinen kitara! Ja se sopi hienosti siihen. Jippii!
Mielestäni olisi aika kypsä myös sille, että sodanjälkeinen tanssimusiikki hyväksyttäisiin kansanmusiikiksi. Sitähän nuo monet itseoppineet haitaripapparaiset ja mummelit keskenään soittelevat ja laulelevat: Metsäkukkia, Satumaata ja Kulkurin valssia – kansanmusiikkiahan ne ovat, vähintään perinnemusiikkia.
Jussi Asu
mestaripelimanni