Aurinkoinen ja iloinen, ahkera, hyvä ihminen. Sellaisilla sanoilla Maria Ahvenniemelle on kuvailtu hänen Sinikka-äitiään.
Ahvenniemen muistikuvat äidistä ovat hajanaisia pätkiä ja tuokiokuvia sieltä täältä. Hän muistaa sen, että äiti joi kuumaa hunajavettä ennen aamunavettaa, kasvatti ikkunalaudalla ituja ja tykkäsi käydä pitkillä kävelylenkeillä.
Hän muistaa äidin kiharat hiukset, joita lapsen oli hyvä kieputella sormensa ympäri. Hän muistaa äidin kultaisen kaulakorun, jossa oli vihertävä kivi ja jota tytär sai joskus pitää.
Nyt koru on Ahvenniemen kaulassa, eikä hän ota sitä pois juuri koskaan.
Maria Ahvenniemi oli kahdeksanvuotias, kun hänen äitinsä kuoli sairastettuaan vain kuusi viikkoa.
Ahvenniemen lapsuus Lappajärven Kärnässä oli hyvä ja turvallinen. Hänen perheeseensä kuuluivat vanhemmat ja kolme vuotta vanhempi sisko Marjo. Samassa pihapiirissä asuivat isä-Aarnen vanhemmat, jotka olivat siskoksille läheisiä.
Lapset otettiin mukaan tilan töihin, kuten tapana oli. Lauantaina siivottiin ja leivottiin ruisleipää. Ahvenniemi muistaa, että siskokset saivat kaataa taikinaan jauhoja äidin ja mummon huhkiessa taikinaa leiviksi. Mansikkamaasta tytöillä oli kesäisin tietty määrä penkkejä, jotka heidän kuului poimia.
Oma talo oli valmistunut vuonna 1988, siihen asti oli asuttu mummolan yläkerrassa. Töitä tehtiin paljon, talous oli tiukalla, mutta koskaan tyttäret eivät kuulleet vanhempiensa riitelevän.
– Kerran äiti korotti ääntään, kun isä tuli sisälle työvaatteet päällä ja kumisaappaat jalassa ja äiti oli juuri saanut siivottua.
Arjen aherruksessa ei osattu kiinnittää huomiota siihen, että Sinikka-äiti valitteli ajoittain alaselkäkipua ja valtavaa väsymystä. Sitten hänelle nousi kuume.
– Yhtäkkiä äidistä otettiin paljon näytteitä laboratoriossa ja sitten hän olikin jo sairaalassa.
Aluksi kukaan ei tiennyt, mikä kahden pikkutytön äitiä vaivasi.
Lapset kävivät katsomassa äitiään Seinäjoen keskussairaalassa.
Ahvenniemi muistaa sängyn paikan, sairaalan tuoksut. Se kaikki oli pikkutytölle uutta, pelottavaakin.
Sinikka Ahvenniemi kuoli vaikeasti diagnosoitavaan munasarjasyöpään toukokuussa 1994. Hän oli kuollessaan 36-vuotias.
Äidin kuoleman jälkeisestä ajasta pitkä pätkä on jäänyt nyt 40-vuotiaan Ahvenniemen mielessä pimentoon. Se, että rakas äiti oli yhtäkkiä sairaalassa ja se, että hän ei palannut sieltä enää kotiin, oli pienelle tytölle valtava kuorma kannettavaksi.
– Äiti kuoli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Maanantaimme menimme normaalisti kouluun.
Musertavan surun keskellä elämän oli jatkuttava: pellot piti kylvää, karja hoitaa.
Suku tuli apuun ja etenkin Irma-mummo oli pojantyttärilleen tärkeä tuki ja turva. Kun mummo kolme vuotta myöhemmin kuoli 62-vuotiaana, Ahvenniemen siskoksilta lähti tärkeä naisen malli.
Viimeistään silloin tyttöjen lapsuus loppui ja vastuu kotitöistä jäi heidän harteilleen.
Äidin kuolemasta ei juurikaan puhuttu, asia oli kaikille liian kipeä. Surua hoidettiin työnteolla ja toimimisella. Ahvenniemi ei pidä sitä lainkaan huonona tapana.
– Kukin suree tavallaan. Minua on aina kantanut se, että olen saanut muuta tehtävää.
Yläasteella tuli kapinoinnin ja rajojen kokeilemisen aika. Jälkeen päin sitä muistellessaan Ahvenniemi uskoo, että kapinointi johtui tarpeesta tulla nähdyksi ja kuulluksi raskaan menetyksen jälkeen.
Vaikeinakin aikoina mukana kulki pesäpalloharrastus. Siitä, että isä jaksoi kuljettaa tytärtään harjoituksiin Ylihärmää myöten, Ahvenniemi on kiitollinen.
Kotona isän syli oli aina avoin ja tyttäret pääsivät kainaloon, kun siltä tuntui. Iltaisin istuttiin sohvalla, syötiin iltapalaa ja katsottiin televisiosta Die hard -elokuvaa.
Äitienpäivät ennen omien lapsien saamista olivat Ahvenniemelle vaikeita.
Mieleen tuli äidin viimeiseksi jäänyt äitienpäivä, jonka tämä vietti sairaalassa. Tyttäret olivat askarrelleet äidilleen kortit, jotka toimitettiin sairaalaan. Ne kortit ovat yhä tallessa.
Kun perhe meni tapaamaan äitiä seuraavan kerran, hänen sänkynsä oli eri huoneessa. Äidin käsi oli pieni ja heiveröinen.
– Hänen luotaan oli silloin kovin vaikea lähteä kotiin.
Ahvenniemellä ja hänen puolisollaan Ari-Matti Rintalalla on kaksi lasta: Elmo, 9, ja Jaakko, 11. Perhe asuu Lappajärvellä, jossa Ahvenniemi toimii kunnan hallintojohtajana.
Lastensa arkisia touhuja ja kasvamista katsoessaan Ahvenniemi huomaa usein ajattelevansa, että kunpa äiti olisi nähnyt tämän. Tai että olisipa mielenkiintoista puhua äidin kanssa tästäkin asiasta.
– Olisin halunnut oppia tuntemaan hänet paitsi äitinä, myös naisena.
Äitienpäivän alla Ahvenniemi menee tänäkin vuonna Lappajärven Kirkkoniemeen, vie kukkia äitinsä haudalle, ehkä "höpötteleekin" siinä jotain.
Tänäkään vuonna äitienpäivä ei ole hänelle enää niin vaikea kuin se joskus on ollut. Päällimmäiset tunteet ovat ilo ja kiitollisuus omasta perheestä.
Seassa on kuitenkin ripaus kaihoa – surua, joka ei katoa rinnasta koskaan kokonaan.