Pienenä tuijotin hämärtyvää, siniseksi värjäytyvää maisemaa tuvan ikkunasta. Aaton iltapäivän ainoat äänet olivat enkelikellon vienot kilahdukset. Kuinka piiiiitkä olikaan pienen tytön iltapäivä, kun nojasin kyynärpääni keittiönpöytään ja odotin.
Lapsuuden ajan äänet ja tunnelmat, etenkin jouluna, ovat jääneet syvälle solumuistin syövereihin. Muistan, kuinka tuli ritisi hellassa, miltä koivuklapit tuoksuivat, kun äiti kumosi sylillisen hellan eteen. Miltä vastavalmistunut kinkku tuoksui, ja piparkakut, pikkuisen kärjistään palaneet, koska ne oli ongittu viime hetkellä pois leivinuunista. Noudatan siis edes joitain lapsuuden perinteitä polttamalla ainakin yhden pellillisen pipareita.
Joulun perinteet ovat jokaisella perheellä omanlaisensa, mutta usein ne noudattavat joka vuosi samaa kaavaansa. Jopa siinä määrin, että juuri teini-ikään tullut lapseni haluaa, että hänelle "kerrotaan joulu". Hän tietää jouluaaton kulun yhtä ulkoa kuin lapsuuden rakkaimman unisatunsa, mutta silti hän tahtoo kuulla sen joka joulu. Yhä uudestaan ja uudestaan. Se tarina on aina sama.
Joulun protokolla on perinteikäs ja pyhä. Kun sininen hämärä laskeutuu, katson yhä edelleen ikkunasta. Ja odotan.
SUSANNA PAJAKKO