Minun nuoruuteni soundtrackiin kuuluvat ehdottomasti jo klassikoiksi muuttuneet Ultra Bra -yhtyeen kappaleet.
Niiden sanoitukset ja opiskeluvuosieni tapahtumat Vaasassa sekoittuvat oman aikakautensa mosaiikiksi minun mielessäni.
Gustavsborgin rannassa on syyssateessa ulkoilutettu vakavia koiria. On saattanut käydä myös niin, että aamuyöllä kumpikaan meistä ei jaksanut enää juhlia Oliver’s Innissä.
Muistan Vaasan paikkana, josta oli kiire pois. Suunnitelmissani se olikin vain välietappi matkalla työelämään. Talvisin rännän toi kipakka merituuli. Kesäisin kaikki sulkeutui ja ihmiset katosivat saaristoon. Nuorelle, kärsimättömälle ihmiselle oikea elämä tuntui aina olevan jossakin muualla.
Elämä tuo, vie ja joskus myös palauttaa. Olen sattuman oikusta päätynyt Vaasaan töihin 25 vuoden poissaolon jälkeen. Arkensa joutuu aina rakentamaan uusiksi muuton jälkeen, vaikka paikkakunta olisikin ennestään tuttu. Kauppapuistikkoa pitkin saapuessani mietin, mitä kaikkea onkaan muuttunut. Vai onko?
Lenkkeilin puistikkoja ristiin rastiin, etsin, löysin ja ihmettelin. Vanha kunnon Bermudan kolmio Strampen, Fondiksen terassi ja Raxin pizzabuffet olivat jo opiskelija-aikojen reittivalintoja.
Niiden välimaastosta löytyikin sitten hyvin uudistunut keskusta, täynnä minulle vieraiden kahviloiden, baarien ja liikkeiden nimiä. Yrityskanta on laajentunut, ja naisten uimahuoneen rannassakin on jo jäätelökioski.
Kaupunki ei olekaan enää kesätyhjä, kasvokavalkadi on muuttunut huomattavan kansainväliseksi. Töiden jälkeen voi kuunnella musiikkia, käydä näyttelyissä ja museoissa.
Tarjolla on valtava määrä kulttuuria sekä maksullisena että täysin ilmaiseksi. Nyt voi kulkea kukkien keskellä puistoissa tai pyöräillä uusia, huomattavasti aikaisempia pitempiä reittejä rantaviivaa pitkin. Olen iloisesti yllättynyt ja viihdyn.
Ikä saattaa hidastaa askelta, mutta myös kohottaa katsetta. Olen katsellut järkyttyneenä kaikkea sitä arkkitehtuurin kauneutta, jonka olen nuorempana täällä täysin ohittanut.
Olen osallistunut opastetuille kaupunginosien kierroksille ja sukeltanut entisaikojen Vaasaan. Parikymppisenä perspektiivini oli suoraan eteenpäin, vanhat asiat ja historia eivät vielä kiinnostaneet.
Liikun täällä siis jälleen Ultra Brata kuunnellen ja kohtaan päivittäin kaksi vuosikymmenten erottamaa kaupunkia. Kauan sitten koettuun tunteeseen pääsee salamannopeasti takaisin sisään vain sopivan laulun kuullessaan.
Saatan unohtua seisomaan johonkin kadunkulmaan, koska yhtäkkiä näen siinä vuosia sitten tapahtuneita asioita. Muistikuva saattaa olla iloinen mutta myös syvän surullinen. Liikennevalot saavat rauhassa muuttua punaisiksi ja takaisin vihreiksi. Ohikulkijat vilkaisevat ihmeissään paikalleen jumiutunutta.
Minun Vaasassani on päällekkäin kaksi ruutukaavaa: yksi on tehty asfaltista, ja toinen muistoista. Jälkimmäinen on kuin huojuva haamu ensimmäisen päällä.