Suomessa puhutaan paljon työkyvystä, varhaisesta tuesta ja vastuullisesta työelämästä. Työnantajilta odotetaan, että ne tunnistavat ongelmia ajoissa, tukevat työntekijöitään ja kantavat yhteiskuntavastuuta. Riippuvuussairauden kohdalla järjestelmä ei kuitenkaan tue tätä vastuunkantoa riittävästi.
Riippuvuussairauden kohdalla järjestelmässä näkyy hankala ristiriita. Hoidon järjestämisestä säädetään laeilla, mutta käytännössä vastuu hajoaa ja hoitopolut katkeavat. Kun puhe kääntyy kustannuksiin, lainsäädäntöön vedotaan nopeasti ja täsmällisesti. Kun taas pitäisi varmistaa ihmisen oikea-aikainen pääsy hoitoon, kokonaisuus ei enää näytä olevan kunnolla kenenkään käsissä, eikä lakien toteutumista seurata.
Riippuvuus ei ala näyttävästi. Se hiipii työelämään väsymyksenä, poissaoloina, keskittymisen vaikeuksina, ristiriitoina kotona ja työpaikalla sekä vähitellen heikkenevänä toimintakykynä. Moni sairastaa pitkään ilman, että ongelma näkyy ulospäin selvästi. Matalan kynnyksen ja oikea-aikaisen hoidon pitäisikin olla järjestelmän ytimessä.
Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Työterveyshuollossa voidaan tunnistaa ongelma, ottaa asia puheeksi, neuvoa ja ohjata eteenpäin. Siihen asti ketju vielä toimii. Kun pitäisi päästä itse hoitoon, se ei enää toimikaan. Työterveyshuolto ei pysty tarjoamaan riippuvuussairauden edellyttämää hoitoa. Kela rajaa oman korvausvastuunsa, ja varsinainen hoito kuuluu sen mukaan hyvinvointialueelle. Lopputuloksena kukaan ei kanna kokonaisvastuuta siitä, että työelämässä oleva ihminen todella pääsee nopeasti, riittävän intensiiviseen ja vaikuttavaan hoitoon.
Tätä kutsutaan järjestelmäksi, mutta käytännössä kyse on vastuun hajauttamisesta ja pompottelusta. Ongelma tunnistetaan, ihminen ohjataan eteenpäin, ja sitten hoitopolku katkeaa tai ihminen jää järjestelmälimboon juuri silloin, kun hoidon pitäisi alkaa.
Taloudellinen järki puuttuu myös. Kun riippuvuushoitoon ei pääse siinä vaiheessa, jossa se olisi vaikuttavinta, kustannus ei katoa vaan siirtyy toiseen budjettiin. Samalla ongelmat syvenevät, työkyky heikkenee ja lasku kasvaa. Tätä kutsutaan säästämiseksi, vaikka todellisuudessa kyse on kustannusten siirtelystä ja loppulaskusta koko yhteiskunnalle.
Yritykset maksavat paljon veroja ja työterveyshuollosta. Ne kantavat jo nyt suuren osan hoitamattomien riippuvuuksien seurauksista. Silti ne jäävät yksin tilanteessa, jossa ne yrittäisivät toimia ajoissa ja vastuullisesti, koska selkeät ratkaisut puuttuvat. Yritykset maksavat palveluista monin tavoin. Niiden pitäisi myös saada ne sujuvasti.
Palveluiden ja hoidon saavutettavuus on järjestelmän ydintehtävä. Jos Suomessa halutaan aidosti tukea työkykyä, pidentää työuria ja käyttää yhteisiä varoja viisaasti, riippuvuussairaan ihmisen hoito on mahdollistettava matalalla kynnyksellä myös työikäisille. Muuten seuraukset maksetaan sekä euroissa että ihmisten elämässä.