KOLUMNIT Olin viikonloppuna Vaasassa järjestetyn ylioppilasteatterifestivaalin raadissa. Näin joukon todella erilaisia esityksiä.
Kaikki olivat itse kirjoittaneet ja ohjanneet näytelmänsä. Lopputulos oli tuoretta, rehellistä, puhuttelevaa, kunniahimoista ja rohkeaa teatteria.
Ylioppilasteattereiden rooli varsinkin maakuntakaupungeissa nousee yhä tärkeämmäksi, kun kunnalliset teatterit joutuvat laskelmoimaan ja pelaamaan varman päälle saadakseen salit täyteen ja tulotavoitteet täyttymään.
Ylioppilasteatterit tuovat katsojille tasokkaan vaihtoehdon.
Onneksi Vaasassakin on Ramppi. Fundamentalistia esitetään Vaasan kaupunginteatterissa, jonka ohjelmistosta tällä kaudella muuten puuttuisi tyystin vahva nykydraama.
Ilahduttavaa oli se, että ylioppilasteatterit osaavat tehdä myös komediaa. Joensuun ja Porin ylioppilasteatterit naurattivat minua esityksillään enemmän kuin laitosteatterit aikoihin.
Näytelmien aiheet olivat tärkeitä, tämän päivän Suomesta. Lappeenrantalaisten esitys kertoi kyläkaupan kuolemasta ja sukupolvien välisestä kuilusta: poika haluaa maailmalle, isä suree elämäntyönsä päättymistä. Sellaiset tarinat koskettavat, vaikka toteutus olisikin aloittelijoilla hieman kömpelö.
Näytelmiä oli mahdoton laittaa paremmuusjärjestykseen, ja onneksi sitä ei raadilta odotettukaan, vaan annoimme jokaiselle teatterille suoran palautteen. Syntyi kiinnostavaa keskustelua.
Kellariteatteri oli tehnyt mystisen Ahti ja Kyllikki-vainaa esityksen, Ahvenanmaalle 950-luvulle sijoittuvan myyttisen tarinan. Musiikki, puvustus, valot ja muinaissuomen kieli tekivät näytelmästä kokonaistaideteoksen. Aaveiden ensemble vääristyneine kasvoineen ja vaikerruksineen oli vahva elementti.
Ja sitten se näytelmä, joka etukäteen herätti eniten kiinnostusta, myytiin ensimmäisenä loppuun ja jota itsekin jännitin raatilaisena eniten: helsinkiläisen Ylioppilasteatterin esitys Saasta.
Saasta ravisteli, ällötti ja shokeerasi. Esityksestä ei päässyt eroon, vaan se putkahti keskusteluun yhä uudelleen eri ihmisten kanssa. Ja se oli juuri sen suurin ansio.
Oikeastaan näytelmä oli suuri klisee: juuri tuollaisena suuri yleisö pitää nuorta radikaalia ylioppilasteatteria.
Katsoja joutui venyttämään sietokykynsä äärimmilleen, sillä saastassa ryvettiin syvällä ja pitkään.
Oli ruokaorgiat, joissa esimerkiksi pähkinävoita, valmispizzaa ja raakaa kanamunaa hierottiin vartaloon ja jopa sukuelimiin äärimmäisen orgastisella otteella.
Oli raiskausta, huoraamista, läpitunkevaa eläimellistä seksuaalisuutta. Marttyyriäiti pahoinpiteli lasta jouluna, kaverit pilkkasivat rampaa ystäväänsä.
Pyllistelyä paljailla takapuolilla. Se olisi vielä puuttunut, että pökäleitä olisi tullut. Sontaa teatterissa, niin kuin Oulussa aikanaan.
Ylioppilasteatterin näyttelijöille oli kuitenkin tärkeää kunnioittaa yleisöä niin, ettei sitä sotkettu saastaan.
Sitten näyttelijät johdattivat yleisön kaupunginteatterin Julia-salista ulos Pitkänkadun ja Rauhankadun risteykseen. Siellä he laittoivat pystyyn performanssin.
Risteys oli vain kovin hiljainen lauantai-iltana, kotinäyttämöllä Helsingin ydinkeskustassa väkeä liikkuu toiseen malliin.
Autoja sentään kulki ohitse. Naisnäyttelijä pysäytti yhden, kehui autossa istuvia miehiä komeiksi ja toivotti hauskaa lauantai-iltaa.
Saastan tarkoitus oli parantaa maailmaa. Onnistuttiinko siinä, vaikea sanoa.
Ainakin näyttelijät itse sanoivat palautetilaisuudessa, että he ovat muuttaneet käyttäytymistään, katsovat vastaantulijoita silmiin ja yrittävät tehdä maailmasta inhimillisemmän paikan.
LAURA KROHN