Sukulaiseni on asunut alle vuoden ajan yhdistyksen omistamassa, ikäihmisille tarkoitetussa asumispalveluyksikössä Kauhavalla.
Asukkailla on mahdollisuus ostaa aterioita samassa kiinteistössä toimivasta ravintolasta, joka on avoinna kaikille, samaan tapaan kuin muutkin lounasravintolat.
Sukulaiseni kohdalla yhteisruokailuun osallistumista on jouduttu rajoittamaan merkittävästi liian korkeiksi nousseiden kustannusten vuoksi.
Yksittäiset ateriat eivät ole kalliita. Esimerkiksi lounas maksaa 7,60–8,30 euroa. Kuukaudessa paljon palveluja tarvitsevan asukkaan ruokailukustannukset kuitenkin nousivat noin 600 euroon. Se on monelle eläkeläiselle liian suuri menoerä. Rahaa kuluu jo vuokraan, lääkkeisiin ja muihin välttämättömien kuluihin.
Ruokailut järjestetään nyt omassa asunnossa, jossa kotipalvelu lämmittää valmisruokia.
Vaikka laadukkaita valmisaterioita on saatavilla, yhteiset ruokailuhetket ovat heikosti liikkuvalle ja yksin asuvalle ikäihmiselle paljon enemmän kuin pelkkä ateria.
Ne tuovat arkeen rytmiä, tarjoavat mahdollisuuden tavata muita ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia sekä antavat syyn lähteä liikkeelle omasta asunnosta.
Yhteisten ruokailujen päättyminen on lisännyt sukulaiseni yksinäisyyttä ja alakuloa. Tilanne on herättänyt huolta myös lähipiirissä. Huoli on aiheellinen, ja se paljastaa laajemman ongelman.
Tilanne on taloudellisesta näkökulmasta ymmärrettävä. Palveluntuottajien on katettava toimintansa kustannukset, eikä hintojen nousulta ole voitu välttyä.
Silti on aiheellista kysyä, arvioidaanko päätösten vaikutuksia riittävän laajasti. Ruokailun onnistumista tarkastellaan usein aterioiden hinnan tai ravitsemuksellisen sisällön kautta.
Yhtä tärkeää on arvioida sitä, miten yhteinen ruokailu ylläpitää toimintakykyä, vähentää yksinäisyyttä ja tukee mielenterveyttä. Yhteinen ateria on sosiaalinen tapahtuma, liikkumiseen kannustava hetki ja tärkeä osa päivittäistä elämänrytmiä.
Sukulaiseni muutti nykyiseen kotiinsa sen jälkeen, kun hänen aiempi, hyvinvointialueen ylläpitämä asumispalvelunsa lakkautettiin. Uuden kodin löytämisellä oli kiire, eikä hyvinvointialueen hieman edullisempia asumispaikkoja ollut tuolloin saatavilla.
Jälkikäteen voi todeta, että kustannuksia ja eri tukimuotojen ehtoja olisi pitänyt selvittää paljon tarkemmin. Esimerkiksi toimeentulotukea ei myönnetä yksittäiseen menoon, kuten ruokailuun, jos henkilön tulot ylittävät niukasti tuen myöntämisen rajat. Tuen tarve arvioidaan aina kokonaistaloudellisen tilanteen perusteella.
Vastaavanlaisia tilanteita on varmasti myös muualla Suomessa.
Siksi olisikin tärkeää, että päättäjät, hyvinvointialueet ja palveluntuottajat etsisivät yhdessä keinoja turvata terveellinen ruoka ja yhteisölliset ateriahetket kaikille halukkaille, riippumatta siitä, onko palveluntuottaja julkinen vai yksityinen.
Yhteiskunnalle voi lopulta tulla kalliiksi se, että yksinäisyys lisääntyy, toimintakyky heikkenee ja raskaampien palvelujen tarve kasvaa.