Elokuisena aamuna kolmevuotias poikani saa raivokohtauksen. Hän ei halua mennä päiväkotiin. Ajattelen ensin, että kesäloman jälkeen arki ottaa harvinaisen koville, mutta lapsen silmistä huokuu jopa riipaiseva hätä. Edellisenä keväänä vastustus oli ollut jo melkein samankaltaista. Kun lopulta pääsemme päiväkotiin, eroaminen ei ole helppoa. Iltaisin laskemme öitä viikonloppuun, mikä maanantaina tuntuu kohtuuttoman kaukaiselta.
Sitten yhtäkkiä kaikki muuttuu. Aamuista tulee sujuvampia kuin itsestään ja lapsi jää leikkimään päiväkotiin ilman takertumista äidin syliin. Hoitajan raportista selviää, että hän on löytänyt omanikäisensä ystävän.
Aikaisemmin lapseni oli kuulunut poikien porukkaan, jossa hän loppuvuodesta syntyneenä oli selvästi pienin. Hän on verbaalisesti taitava, mutta isompien rajut leikit olivat henkisesti liikaa herkälle pojalle.
Kuullessani uudesta ystävästä olen ensisijaisesti helpottunut. Tästä vuodesta selvitään ehkä sittenkin. Hyvin nopeasti rintaani kouristaa kuitenkin syyllisyys siitä, miksi en osannut reagoida aikaisemmin. En ollut osannut odottaa, kuinka suuri merkitys tällä uudella ystävällä lapseni hyvinvoinnille olisi.
Koulukiusaaminen nousi viime viikolla jälleen puheenaiheeksi sosiaalisessa mediassa. Näin kahden pienen pojan äitinä voin sanoa olevani kauhuissani. Pelkään, että lastani kiusataan, eikä hän osaa sanoittaa sitä kotona. Pelkään myös, että mikäli oma lapseni kiusaa muita, en huomaa sitä.
Tällä viikolla Seinäjoen Kaupunginteatterissa saa ensi-iltansa musikaali Niin kuin taivaassa. Yksi esityksen teemoista on normaaliksi muuttunut kiusaaminen ja yhteisön vaikeneminen sen edessä.
Miksi meidän on aikuisenakin niin vaikeaa asettua heikomman puolelle? Minulla ei ole ratkaisuja, mutta peräänkuulutan terveen itsetunnon rakentumista. Osaisinpa rakastaa lapsiani niin, että he tietäisivät riittävänsä omina itsenään eikä heidän tarvitsisi kilpailla yhteisön hyväksynnästä varsinkaan vääristyneessä sosiaalisessa mediassa.
Se iloinen tuike mikä läikähtää poikani silmissä hänen sanoessaan ”minun uusi ystäväni”, on parasta mitä äitinä tiedän.
Natalil Lintala
näyttelijä, Seinäjoen kaupunginteatteri