Vanhassa lehtileikkeessä on kuva, jossa vettä valuvaa autoa nostetaan syvyyksistä. Väkijoukko ihmettelee tapahtunutta Vaasan sisäsataman laiturilla. Muistan hyvin isäni Saab ysikutosen. Isä kuoli muutamaa päivää myöhemmin tajuihinsa tulematta. Siitä on kulunut jo yli 30 vuotta.
Elin silloin ylioppilaskevättäni. Yritin parhaani mukaan olla huomaamatta päivän jymyuutista. Lukion ylioppilasjuhlassa pokkasin kuitenkin yllättävän stipendin, jonka saamisen todellista syytä ei ollut kenenkään vaikea arvata.
Suruaika ei ollut silloin minun juttuni. Huomioni vei tyttö, joka kuunteli kunnon musaa ja piti filosofisista keskusteluista. Hän oli täysverinen David Bowie -fani.
Sain perusteellisen perehdytyksen Bowien klassikkovinyyleihin: Ziggy Stardust, Aladdin Sane, Heroes, Low, Station to Station, Scary Monsters... oikeastaan kaikkeen mitä oli siihen mennessä julkaistu.
Samana keväänä listojen kärkeen jyrännyt Let's Dance ei kuitenkaan kolahtanut . Pidin sitä liian kepeänä, koreilevana kermakakkuna. Siitä huolimatta Bowien hittilevystä tuli ylioppilaskevääni ääniraita.
Hengailimme enimmäkseen äitini kaksiossa Kauppapuistikolla. Kulutimme aikaa kuten lähes parikymppiset silloin usein tapasivat: musiikkia kuunnellen ja maailmaa parantaen, joskus tupakkia sauhutellen ja keskiolutta lipittäen. Kavereita tuli ja meni.
Äitini sieti mukisematta tuon kaiken, vaikka taisin olla aika rasittava tapaus. Helpotus oli varmasti suuri, kun lähdin Tampereelle opiskelemaan.
Viime tammikuussa vietin viikonlopun Vaasan keskussairaalassa. Äitini teki kuolemaa. Siihen ei liittynyt suurta draamaa eikä kirkuvia otsikoita. Äiti ei vain jaksanut enää vanhuuden vaivoja ja oli itse täysin hyväksynyt tilanteensa.
Kauhavalaista asennetta ja käytännön asioista huolehtimista riitti loppuun saakka. Viimeiset sananvaihdot olivat kuin Antti Tuurin kirjasta.
– Ja perinnöstä ei sitten saa riidellä.
– Ei tietenkään, äiti. Älä nyt hulluja puhu.
– On ollut hyvä elämä.
Odottelimme kaikessa rauhassa kuoleman tuloa. Välillä hoitaja lisäsi kipulääkitystä. Oikeastaan kaikki meni siis hyvin, vaikka niin ei kai tavata sanoa.
Seuraavana aamuna järisyttävä suru-uutinen vyöryi maailman joka kolkkaan: David Bowie on kuollut! Avaruusmies on tehnyt viimeisen roolinvaihdoksensa.
Vai niin, entä sitten, tuumailin aluksi. Sitten virisi hienoinen myötätunto. Bowie teki kuolemastaankin suuren mediatapahtuman. Tuskinpa hänellä edes oli vaihtoehtoja.
Samaan aikaan kun pitelin äitiäni kädestä sairaalassa, suuri tähti David Bowie teki lähtöä, tiedotteen mukaan rauhallisesti omassa kodissaan läheisten ympäröimänä.
Kaksi ihmistä lähti yhtä matkaa äärimmäisen tasa-arvoisina kuoleman edessä. Toisesta kirjoitettiin pieni kuolinuutinen Pohjalaisen sivulle kuusi, toinen täytti maailman lehtien etusivut.
Kävelin Anttilaan kyselemään Bowien uutta Blackstar-levyä. Luonnollisesti siinä pyöritellään kuolemaan liittyviä teemoja. Pystyn silti jopa kuuntelemaan sitä.
Entä miten sen tytön kävi?
En tiedä, mutta luultavasti hän oli Törnävänsaaressa vuonna 2004, kun David Bowie esiintyi viimeisen kerran Suomessa.
JANNE LEHTONEN
janne.lehtonen@i-mediat.fi