Seiväshypyn MM-pronssimitalisti Wilma Murto pääsi jakamaan mitalitunnelmiaan läheistensä kanssa pian viimeisen hyppynsä jälkeen Budapestin stadionilla. Paikalla oli paljon tuttuja ja iso joukko Wilma-paitoihin pukeutuneita faneja.
Murtoa kannustettiin jo seiväsfinaalin verryttelyssä niin, että osa vastustajista häkeltyi.
– Kun verryttely stadionilla alkoi, muutama kilpakumppani tuli sanomaan, että "sinullahan on kotikisat täällä", Murto naureskeli kilpailun jälkeen.
– Se oli aika kiitollinen paikka vetää MM-kisoja.
Pronssimitali sai lisähohdetta, kun ilon saavutuksesta sai heti jakaa läheisten ihmisten kanssa katsomon kupeessa.
– Siinä se kolahti, että tässä ollaan oikeasti mitali kaulassa, kun näki lähipiirin reaktioita ja miten saavutus heihinkin vaikutti, Murto kertoi.
– Oli häkellyttävää, miten paljon katsomossa oli perhettä, sukulaisia ja kavereita. Ihan älyttömästi.
Murto sai jostain käsiinsä karkkipussin ja joltain suomalaiselta Suomen lipun, jota hän sen jälkeen kantoi harteillaan.
– Karkit kisan aikana ja kisan jälkeen sipsit sitten, Murto paljasti nälkäiset ajatuksensa.
– Taisi käydä ilmi, että minulla on aika kova nälkä ja on aika kuuma. Suolainen snäggi ei ollut kauhean huono tuohon loppuun.
Pientä haikeutta
Murron kilpailu päättyi kolmeen pudotukseen 485:ssä. Murto halusi korkeuteen jäykemmän seipään, jotta hän kykenisi voittokamppailuun myös 490:ssä. Hän ei kuitenkaan saanut viimeisellä välineellä hyppyään rytmiin.
Ensimmäinen reaktio kolmannen pudotuksen jälkeen oli luonnollisesti pettymys.
– Olin miettimissä, että yli pitäisi mennä ja rima putosi. No, ei mennyt, Murto kertasi kilpailun aikaisia ajatuksiaan.
– Sitten katsoin valotaululle ja totesin, että kolmosellakin saa mitalin. Ja nyt olen tosi ylpeä siitä, mitä tein.
Murto jäi seuraamaan sivusta Yhdysvaltain Katie Moonin ja Australian Nina Kennedyn voittokamppailua. Molemmat ylittivät viimeisellä yrityksellään 490, eivätkä halunneet lähteä uusintaan mestaruudesta. He jakoivat mestaruuden.
– Päällimmäinen ajatus heidän kamppailuaan seuratessa oli, että olisipa kiva olla tuossa mukana, Murto tunnusti.
Kilpailua hyvässä hengessä
Pian Murto pystyi jo ihailemaan kärkikaksikon huippusuorituksia.
– Olin tosi vaikuttunut, kun Katie veti varmasti omalle tasolleen ja Nina ylitti itsensä. Katsoin ihaillen kisaa vierestä ja koitin tasapuolisesti kannustaa molempia, Murto kertoi.
Murto hyväksyi täysin kaksikon päätöksen jakaa mestaruus.
– Se oli heille ilmeisen selvä ratkaisu, ja olisin varmasti itse toiminut samoin. Oli todella pitkä ja rankka kisa, ja molemmat vetivät ihan älyttömät suoritukset. Molemmat voivat olla siitä ylpeitä.
Lajin kärkihyppääjät ovat hyvissä väleissä.
– Ratkaisu kertoo varmasti myös lajipiirin hengestä. Ei tee tiukkaa jakaa kilpasiskon kanssa kultamitalia ja sitä hetkeä, Murto jatkoi.
Wilma Murron pronssi on suomalaisten 22. mitali yleisurheilun MM-kisahistoriassa
Suomalaiset yleisurheilijat ovat juhlineet MM-mitaleita harvakseen viime vuosina. Seiväshyppääjä Murron pronssimitali on suomalaisille vuonna 1983 Helsingistä alkaneen MM-kisahistorian 22:s. Suomalaiset ovat saavuttaneet seitsemän mestaruutta, kahdeksan hopeaa ja nyt seitsemän pronssia.
Edellisen suomalaismitalin otti keihäänheittäjä Tero Pitkämäki 2015 Pekingissä. Pitkämäki rohmusi MM-kisoista täyden värisuoran, sillä hän voitti mestaruuden 2007 Osakassa ja hopeamitalin 2013 Moskovassa.
2000-luvun muut mitalistit ovat keihäänheiton hopeamitalisti Aki Parviainen (2001), kuulantyönnön pronssimitalisti Arsi Harju (2001) ja pituushypyn pronssimitalisti Tommi Evilä (2005).
– Nämä ovat faktoja, jotka alkavat ehkä jälkikäteen vähän kolahtaa, Murto kertoi.
– Kisoihin tullessa yritin tehdä suoritusta tasan itselleni tai maksimissaan lähipiirille. Se näyttäytyy sitten muutaman, viikon ja kuukauden sisällä, mitä saavutus tarkoittaa urheilumaailmassa ja suomalaisille ihmisille. Katsotaan sitten, miten mitali sijoittuu jossain historian kirjoissa.
Suomalaiset yleisurheilun maailmanmestarit ovat Tiina Lillak (1983), Seppo Räty (1987), Kimmo Kinnunen (1991), Sari Essayah (1993), Valentin Kononen (1995), Parviainen (1999) ja Pitkämäki (2007).