Osallistuin viikko sitten Törnävän kirkossa virsi-iltaan, jossa kutsuvieraat esittelivät suosikkivirtensä ja seurakunta lauloi ne yhdessä.
Tilaisuus oli kaunis ja lämmin. Minun valintani iltaan oli Kaija Pispan ja Jaakko Löytyn Kahden maan kansalainen.
Virsi kertoo vaeltajasta, joka kulkee aavikoiden ja tulvavesien halki eikä hallitse omaa reittiään. Ensimmäisenä mieleeni tulevat aina Välimeren ylittäjät ja Venäjän hyökkäyssotaa pakenevat. Paljon voimia heille.
Täällä lakeudella ajatus kahden maan kansalaisesta herättää muistoja myös lähempää. Melkein joka suvussa on joku, joka lähti yli sata vuotta sitten Amerikkaan tai 60-luvulla Ruotsiin tehdastöihin.
Matkaan lähdettiin paremman elämän perässä, ja usein onnistuttiin, mutta palkkana oli ikuinen ikävä molempiin suuntiin.
Suosikkivirttäni voi lukea myös arkisemmin. Jokainen, joka on menettänyt työnsä, haudannut puolisonsa tai sairastunut vakavasti, tietää, miltä tuntuu olla kahden välissä, siirtymävaiheessa.
Siinä tilanteessa vanha on jäänyt taakse, eikä uutta vielä ole. Silloin reitti edessä on todella tuntematon, kuten virressäkin lauletaan.
Kotimatkalla mietin, miksi virret niin usein koskettavat. Ehkä siksi, että ne tuntuvat jatkavan rukousta silloin, kun omat sanat loppuvat. Virsi on vähän kuin sarja huokauksia, jotka ovat oppineet laulamaan.
Hyvä virsi antaa kauniin ja koskettavan muodon surulle, kiitokselle ja toivolle. Kun sitten vielä koko seurakunta laulaa sen, tulee yksinäisestä tunteesta yhteinen. Siinä kai piilee yksi syy siihen, miksi yhteislaulu on niin voimakas kokemus.
Virttä laulaessa ei myöskään tarvitse olla varma uskostaan. Riittää, että on mukana ja antaa äänensä sulautua muiden joukkoon. Riittää, että saa voimaa toisista.
Yhteislaulun voima koetaan taas pian. Marraskuusta alkaen Kauneimmat joululaulut -tilaisuudet täyttävät kirkot Seinäjoella ja maakunnassa. Moni, joka ei useinkaan käy kirkossa, lähtee silloin laulamaan.
Se kertoo meistä jotain olennaista. Ihmisellä on tarve huokaista ääneen, yhdessä muiden kanssa, niin ilosta kuin surusta.
Kahden maan kansalaisen kertosäe myöntää matkan vaivalloisuuden, mutta pitää kiinni toivosta. Siinä on vaalimisen arvoista ihmisyyttä, sinniä, jota ilman emme pärjää.
"Vaikka vaellus on vaivaista", ei kenenkään tarvitse kulkea yksin. Ja yhdessä laulaen matka taittuu vähän kevyemmin.