Kiitokset kiinnostavasta lehtijutusta "Suomalaisrehtori: Suomi jäi Viron kyydistä" (I-P 10.10.). Jutussa käytiin läpi ansiokkaasti mahdollisia syitä suomalaisen koulutuksen alamäkeen.
Itse työskentelin musiikinopettajana kansainvälisessä koulussa Intiassa, kun tietynlainen alasajo alkoi konkretisoitua Suomessa vuosina 2014–15. Idealismi vapaasta oppijuudesta oli ottanut vallan.
Peruskoulun opetussuunnitelman muutoksen myötä lasten harteille heitettiin valtava taakka ajatellen, että kaikki kykenevät itseohjautuvaisuuteen ja itsensä motivointiin. Eikä siinä mitään, vapaus on ollut meidän vahvuutemme pitkään – kunnes sille on annettu liian suuri painoarvo.
Yhtä asiaa lehtijutussa ei mainittu, ja se on Viron musiikillisesti rikas ja vahva kulttuuri.
Laulujuhlat, kuorot, orkesterit ovat käsittääkseni edelleen voimissaan Virossa. Se kielii oman kulttuurin arvostuksesta ja sen esillä pitämisestä.
Suomessa musiikkiharrastus ei ole enää kovassa huudossa. Esimerkiksi instrumentin harjoittelu vaatii lapselta ja nuorelta sellaisia ominaisuuksia kuin pitkäjänteisyys ja sitoutuminen. Enkä tietenkään väitä, etteivätkö muut harrastukset, kuten urheilu tai taide, niitä myös vaatisi.
Mutta erityisesti soittamisessa täytyy jaksaa tehdä suuri määrä työtä, ennen kuin todellinen tulos alkaa näkyä tai kuulua. Se tarkoittaa yksin harjoittelua tuntikaupalla.
Toinen asia, joka mielestäni rappeuttaa kulttuurin arvostusta meillä Suomessa, ovat jatkuvat kielteiset keskustelut musiikista tai kulttuurista, esimerkiksi hengellisestä musiikista (joululaulut/virret).
Musiikkikulttuuri näyttäytyykin meillä nykyään vain riitakapulana, ei suinkaan rikastuttavana ja positiivista ylpeyttä nostavana asiana.
Seinäjoki on hyvä esimerkki: Täällä ajettiin alas musiikkiluokkatoiminta. Ajan myötä myös olennaisesti kaupungin identiteettiin kuuluneet, moniääniset lapsi- ja nuorisokuorot ovat kadonneet.
Onneksi vastarannankiiskejäkin löytyy, eikä tilanne toki täysin lohdutonkaan ole. Seinäjoella on musiikkiharrastajia, kuoroja ja Mupa-luokat.
Kukaan ei voi yksin Suomen koulutuksen tilaa kääntää. Varmaa on, että vaatimustasoa on nostettava ja pian.
Meillä on suuri joukko alisuoriutujia, lapsia ja nuoria, jotka luulevat, etteivät osaa ja kykene, eivätkä koskaan löydä piileviä vahvuuksiaan.
Yksi 13-vuotias poika kiteytti asian minulle kerran näin, kun harmittelin, ettei hän jaksanut panostaa kouluun: "Ei kannata yrittää, kun kuolen nuorena jo kuitenkin." Ei kovin vahvat tulevaisuuden näkymät elämänsä alkuvaihetta elävälle, perusterveelle nuorelle miehelle.
Näin ei tarvitse olla. Lehtijutussa mainittiin asenteet.
Realismia lienee odottaa, että rahaa ei välttämättä koulutukseen tai kulttuuriin ole, eikä tule lähitulevaisuudessa. Mutta asenne oppimista ja kulttuurin arvostamista kohtaan ei varsinaisesti vaadi rahaa. Se vaatii ennen kaikkea sydäntä.