Toisen kirjan julkaisu on usein kirjailijalle tukala paikka. Tulee tunne, että kakkoskirjalla pitäisi lunastaa paikkansa ja vastata odotuksiin, sekä lukijoiden että vähintään omiinsa.
Vaasalainen runoilija Leena Kellosalo ei toisen kirjan tuskaa potenut. Hänen juuri ilmestynyt toinen kokoelmansa Hevosenpääsumussa, (Ntamo), syntyi nopeana purskahduksena.
– Runot tulivat seitsemän viikon aikana. Myöhemmin tietysti hioin niitä paljonkin, Kellosalo kuvailee.
Kuin elämäkerta. Leena Kellosalon kolmisen vuotta sitten ilmestyneessä esikoiskokoelmassa Leonardo sai siivet, (Ntamo 2015), puhalsivat Vaasan tuulet. Hevosenpääsumussa vie runoilijan lapsuusmaisemiin, Tampereen Vihnusvuorelle.
Eloisasti virtaavia runoja lukiessa tuntee lukevansa elettyä ja koettua, kuin runon muotoon puettua elämäkertaa.
Runoilija nyökkää.
– Kyllä ne ovat totta kaikki.
Kun runokuva uhkaa mennä liian kauniiksi, Kellosalo särkee sen.
– Pitää olla säröjä, liian kaunista ei saa olla.
Lyyrisyyttä taittaa myös huumori.
Sodan jäljet näkyivät. Runoissa seurataan kolmen sukupolven yhteiseloa rintamamiestalossa. Oman perheen ohella lähellä ovat sukulaiset ja naapuritalojenkin perheet. Elämä on äänekästä, yhteisöllistä, sosiaalista.
– Vihnuksenrantaan mentiin isolla porukalla, keitettiin siellä kahvit ja perunat. Lapsille viritettiin riippukeinut päiväunia varten, Kellosalo muistelee.
Rannalla saattoi soida myös isoveli-Pekan kavereineen isännöimä merirosvoradio. Levyt sinne veli hankki divarista, ja pikkusisko sai ne pestä.
– Asettelin Beatlesit, Dylanit ja muut sitten kuivaustelineisiin pihalle. Siinä ne auringossa ja tuulessa kuivuivat ja soivat kirkkaasti ja kauniisti radiossa.
Sodasta ei ollut kulunut vielä paljon aikaa, ja sen jäljet näkyivät monin tavoin. Rintamalta oli kotiutunut raajansa ja sielunsa rikkoneita miehiä, omille pojilleen sankareita.
– Sotasankaruuden ihailu teki pojista uhkarohkeita ja alttiita onnettomuuksille. Meidän kadullamme viidesosa pojista kuoli tapaturmaisesti, Kellosalo kertoo.
Äidinperintöä. Rakkauden kirjoihin ja sanoihin Kellosalo sai karjalaiselta äidiltään. Äiti luki kaiken aikaa, pikkupyykkiä pestessäänkin asetteli kirjan hanojen päälle.
Äiti myös kirjoitti. Runot suljettiin ruskeaan kirjekuoreen ja vietiin Väinö Linnasta ja nimekkäistä kirjailijoista koostuneen Mäkelän piirin arvioitaviksi.
– Palaute oli aina kiittävää, mutta omaa kokoelmaa äiti ei julkaissut.
Leena-tyttö oppi lukemaan kolmen vanhana Pikku Marjan Eläinkirjasta. Ensimmäisen runonsa hän kirjoitti viisivuotiaana sairaalassa keuhkokuumetta potiessaan. Runo kertoi kuutamolle laulavasta enkelistä. Sairaalakokemus tuli myös Hevosenpääsumussa-kokoelmaan.
Kirjojen ja kirjoittamisen rinnalle tuli myös teatteri. Lastenteatterissa Kellosalo näytteli Eila Roineen ohjauksessa. Nuorisoteatterissa ensimmäinen rooli oli Yks Väiski vaan -näytelmässä.
– Arja-serkun kanssa perustettiin oma teatteri, Arlé, jonka näyttämö oli työmaakoppi ja ohjelmisto muokattiin Kinostossa nähdyistä elokuvista.
Tähtikuvioiden mukaan. Hevosenpääsumussa-kokoelman osiot on nimetty tähtikuvioiden mukaan.
– Meillä oli kotona tähtikartta seinällä, se oli tärkeä, sitä katsottiin usein, runoilija sanoo.
Pekka-veli rakensi perheelle oman kaukoputken tähtien tähyilyyn. Ja tähtien joukkoon joutui perhe Pekan myöhemmin luovuttamaan.
Taiteellisesta Leenasta kasvoi kulttuurin moniammattilainen: näyttelijä, lausuja, suomen kielen, kirjallisuuden ja uskontotieteen maisteri, kirjallisuuskriitikko, kustannustoimittaja, kirjailijakouluttaja, kirjallisuuspiirien vetäjä sekä palkittu äänikirjalukija.
– Kaikki työni ovat liittyneet läheisesti sanoihin joko kirjallisesti tai suullisesti ilmaistuna, hän summaa.
Meri kotiutti Vaasaan. Vaasaan Tampereen likka muutti keskipohjalaissyntyisen puolisonsa kanssa parikymppisenä. Länsirannikon tuuliin sopeutumisessa auttoi meri, joka tuntui heti omalta elementiltä.
Moni tuntee Kellosalon esimerkiksi Vaasa-opiston kirjallisuuspiirien vetäjänä ja opettajana.
Roolikiinnityksiä Kellosalolla on ollut niin Tampereen Työväen Teatterissa kuin Vaasan kaupunginteatterissakin.
Mieleen ovat jääneet myös monologinäytelmät Gösta Ågrenin, Emily Dickinsonin ja Sylvia Plathin tuotannoista sekä Palosaaren kirkon ääriään myöten täyttänyt Maria Magdalena -esitys.
Monologiesitys syntyi esikoiskokoelman runoista. Uusi esitys on tekeillä. Siihen tulee luonnollisesti runoja Hevosenpääsumussa-kokoelmasta.
Kirjan kansikuva on sekin pohjalaista taidetta, sillä kannessa on Juha Tammenpään grafiikkatyö Taikamatto.
Anna-Leena Ekroos