Vietän joka viikko vähintään puolikkaan työpäivän Ikkunan ruusujen ja risujen parissa. Voi sanoa, että niihin sisältyy elämän koko kirjo aina syntymästä hautajaisiin.
Yllättävän usein ruusuissa toistuu maininta, että onneksi on vielä olemassa hyviä, ystävällisiä tai auttavaisia ihmisiä.
En yleensä päästä noita kommentteja lehteen asti, koska palstalle on muutenkin usean viikon jonot. Jätän siis viesteistä pois sellaisia asioita, jotka toistuvat niissä usein ja jotka eivät liity juuri siihen tapahtumaan, josta ruusut on annettu.
Aloin kuitenkin miettiä, miksi niin usein yllätytään siitä, kun joku kanssaihminen tekee jotain epäitsekästä. Onko maailmasta tullut niin kylmä ja välinpitämätön paikka, että on suorastaan ihme, kun joku auttaa tuntematonta ihmistä?
Onko maailma muuttunut? Itselläni ei ole vertailupohjaa siihen, millainen maailma oli niinä vanhoina hyvinä aikoina eli vaikka 50 vuotta sitten. Oman elämäni aikana en kuitenkaan ole huomannut, että kanssaihmisten suoma apu olisi jotenkin vähentynyt.
Enemmänkin tuntuu riippuvan tuurista, miten viitseliäitä ihmisiä kohdalle sattuu silloin, kun on itse apua vailla.
Väitän, että kaupungissa eläminen on muuttanut ihmisten asenteita. Pienillä maalaispaikkakunnilla avun antaminen on oleellinen osa yhteisöä. Kaupungissa taas ei välttämättä edes tiedetä, keitä omassa naapurissa asuu.
Tuntemattoman ihmisen ohi on helpompi kävellä kuin puolitutun.
Enemmistönä kiitokset. Ikkunan ruusuissa on viikoittain viestejä, joissa kiitellään ihmisiä rehellisyydestä.
Joku on palauttanut oikealle omistajalleen ostoskärryihin unohtuneen laukun, toinen kassalle jääneen lompakon ja kolmas maahan pudonneen puhelimen. Ja onpa joku vielä kiikuttanut löytämänsä avaimet löytötavaratoimistoon.
Toki löytyy niitäkin, joilta on varastettu polkupyörä tai salikengät. Eikä parkkipaikalla autoa naarmuttanut ole jättänyt itsestään mitään merkkiä yhteystietojen muodossa. Enemmän kuitenkin on niitä viestejä, joissa ihmisiä kiitetään hyvistä teoista.
Yhden ihmisen kohdalle ei toivottavasti kovin usein satu sitä, että omaisuutta on joutunut oman hajamielisyyden takia teille tietymättömille. Mutta kun näin käy, tuntuu uskomattoman hyvältä saada kadonneet esineet takaisin.
Tuskin auttamisenhalu on hävinnyt mihinkään, se pitää vain osata nähdä. Ja Ikkunan ruusuista jos mistä huomaa, että hyviä ihmisiä on edelleen olemassa.
Elina Levijoki