Viikko sitten ilmestyi Helsingin Sanomien toimittama lyhyt, mutta kiinnostava ja ansiokas painos kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallelasta. Se oli varmasti monille nostattava lukukokemus.
Elämme aikoja, kun meitä koskettavat pelonsekaiset ajatukset omasta isänmaastamme maailman tapahtumien keskellä. Tänään jos koskaan suomaisuuden kokeminen, vaikka taiteilijoiden viitoittamana, tuntuu meistä arvokkaalta lahjalta. Sodanuhka maailmassa on konkretiaa.
Kalevalan päivää vietetään 28.2., helmikuun viimeisenä päivänä.
Monet meistä olemme nuorina koululaisina lukeneet Kalevalaa, ymmärtämättä sen suuresta arvosta riittävästi. Vasta aikuisina suomalaisina meille on vasta monille valjennut, että se on arvokas kansalliseepoksemme. Sen kerronnassa, sanastossa ja kuvituksessa on meille mahtava määrä taiteellisesti koskettavaa, pohjatonta luovuuttakin ruokkivaa aineistoa. Ei ole ihme, että muutkin suomalaiset taiteilijat innostuivat siitä.
Kotini kirjahyllystä löytyi Aarno Karimon Kuva-Kalevala vuodelta 1957. Se on kaunis ja nahkakantinen valloittava kirja, jonka pauloihin soisi monen aikuisen ja erityisesti lastenkin löytävän tiensä. Omasta lapsuudestani muistan sen henkeä salpaavan ensimmäisen luku- ja katselukokemuksen. Sanotaan, että juhlia ei ole koskaan liikaa.
Uskon, että monissa kouluissa vietetään Kalevala-juhlaa. Onhan se yksi liputuspäivistämme.
Heti tulee mieleen, että voitaisiinko kalevala-aiheisia suurempia yleisötapahtumia myös järjestää. Näissä tilaisuuksissa voitaisiin pukeutua kansallispukuihin, niissä soisivat Kalevalan runot, kanteleet helisisivät ja kansanmusiikilla ja Kalevalan kuvituksellakin olisi nykytekniikalla annettavaa.
Koteihin soisi myös Kalevalan päivän ajatusten jotenkin tiensä löytävän.
Lapsemme tuntevat hyvin Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan ja ovat siitä varmasti saaneet arvokasta tietoa ja elämyksiäkin.
Kautta aikain lastemme opettajat ovat osanneet integroida kuvaamataitoa Kalevalaan. Näin tämä aihe on löytänyt tiensä lasten maailmaan ja se kiinnostaa heitä kerta kerran jälkeen yhä enemmän ja toivottavasti vielä aikuisenakin.
Katriina Risku-Vartiainen
Vantaa