Meneillään on veteraaniviikko, joka huipentuu maanantaina 27. huhtikuuta kansallisen veteraanipäivän juhlallisuuksiin.
Eri puolilla Suomea kokoonnutaan kunnioittamaan maamme sankareista suurimpia: sotaveteraaneja. Valtakunnallinen pääjuhla on Mikkelissä.
Veteraanijuhlaa vietetään perinteisesti myös Kilpisjärvellä, rajapyykillä kolmen maan rajalla. Siellä muistetaan kuinka yöllä 26.4.1945 kello 1.30 suomalaiset sotilaat kohottivat pienen Suomen lipun rajapyykin lipputankoon merkiksi vapaasta maasta. Hieman myöhemmin kenraali Siilasvuo lähetti marsalkka Mannerheimille sähkeen. Siinä luki: ”tehtävä suoritettu.”
Kuten kaikki tiedämme, maailma on turvattomampi kuin pitkään aikaan. Ukrainassa käydään sotaa, Hormuzinsalmen saarto tuntuu saartavan meidätkin.
Eduskunta juuri parhaillaan käsittelee selontekoa ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimintaympäristön muutoksesta. Siinä todetaan, että pohjoismaisella yhteistyöllä on entistäkin suurempi merkitys Venäjän jatkaessa vihamielistä toimintaansa.
Tässä nykyisessä turvallisuustilanteessa tarvitsemme veteraanien viisautta. Jokainen sodan kokenut ihminen ymmärsi, että varautuminen on viisautta. Jokainen myös ymmärsi, että rintama ei kestä ilman muiden tukea.
Nykyisin puhumme kokonaisturvallisuudesta, jolla tarkoitamme sitä, että yhteiskunnan elintärkeät toiminnot turvataan viranomaisten, järjestöjen, yritysten ja kaikkien kansalaisten yhteistyönä.
Sodan aikana tällaista kieltä ei käytetty, mutta jokainen ymmärsi, että kukaan ei pärjää yksin. Jokainen sotilas oli osa jotakin itseään suurempaa: joukko-osastoa tai ryhmää, mutta myös perhettä, sukua ja omaa kotiseutua.
Sota-ajan kirjeistä paljastuu mielenkiintoinen asia. Mitä vaikeampi tilanne oli rintamalla, sitä enemmän miehet kirjoittivat rakentamisesta. Kun kaikkialla ympärillä oli vain tuhoa, oli tärkeätä haaveilla jonkin uuden rakentamisesta.
Siteeraan erään suomalaisen sotilaan kirjettä vaimolleen: ”Niin, kyllä minä vielä jaksan toivoa, että kerran vielä pääsen omalle pellolle, omalle rakennustyömaalle ja omalle työverstaalle, työskentelemään meidän oman kotimme hyväksi.”
Sodan jälkeen muun muassa Lapissa olivat jäljellä vain tuhotut talot, tyhjät kylät. Kaikki rakennettiin uudelleen. Rakentamista voidaan mitata sillä, kuinka monta taloa valmistui, kuinka paljon betonia käytettiin, kuinka nopeasti perustukset valettiin.
Veteraanien sukupolven työn arvoa ei kuitenkaan voi tällä tavalla mitata. Monet sodan jälkeen rakennetut talot on jo purettu, mutta veteraanien arvokkain rakennustyö säilyy sukupolvelta toiselle.
Veteraanit nimittäin rakensivat Suomen idean: ajatuksen maasta, jossa kaveria ei jätetä, periksi ei anneta, koti on tärkeä, kukaan ei ole toista arvokkaampi, yrittämällä pärjätään.
Nykyaikana usein tuntuu siltä kuin olisimme kadottaneet yhteisen tarkoituksen yhteiskunnastamme. Sota on aina tragedia eikä sota-aikaa ole mitään syytä kadehtia. Sodan aikana yhteiskunnan tarkoitus oli kuitenkin koko ajan selvä. Yhteinen tarkoitus yhdisti suomalaisia auttamaan naapureitaan, pitämään huolta muista ihmisistä ja tekemään vapaaehtoista työtä tämän maan puolesta.
Toivon, että nykysukupolvet oppivat veteraaneilta yhdessä tekemisen taidon. Tämä on erittäin tärkeätä nykyisin, kun monet ristiriidat repivät maatamme ja jakavat ihmisiä eri leireihin.
On vahdinvaihdon aika. Veteraanien sukupolvi on väistymässä ja on nuorempien sukupolvien aika kantaa vastuunsa maamme rakentamisesta ja rajojen turvaamisesta.
Veteraanipäivän pääjuhlan teemana on ”Yhdessä eteenpäin katsoen”. Teema muistuttakoon meitä veteraanien arvokkaasta perinnöstä.