Poliittisen fiktion jokseenkin lyömättömässä klassikossa, tanskalaisessa tv-sarjassa Vallan linnakkeessa, entinen pääministeri Birgitte Nyborg hakee kansainvälisten tehtävien jälkeen paluuta maansa politiikkaan.
Hän yrittää ensin päästä uudelleen vanhan puolueensa puheenjohtajaksi. Kun se epäonnistuu, hän perustaa uuden. Ja kuinka ollakaan, loppujaksossa uusi puolue, Uusdemokraatit, voittaa vaalit ja Nyborg nousee uuden hallituksen ulkoministeriksi.
Sarja uusittiin hiljan tv:ssä. Mieleen tulee nyt, onko keskustan poliittinen ikiliikkuja Paavo Väyrynenkin katsellut uusintaa.
Kaava vaikuttaa kovin samanlaiselta. Nyborg värväsi ensin puolelleen muutaman kansanedustajan, jotka muodostivat puoluejohdon. Väyrynen on ilmoittanut ottavansa aluksi mukaan vain samanmielisiä euro- ja kansanedustajia, ja nämä muodostavat puoluehallituksen. Myöhemmin osallistutaan sitten vaaleihin.
Vielä tuntuu siltä, että kyse on ensi sijassa profiilin nostosta ja painostuksesta omaa vanhaa puoluetta kohtaan. Väyrynenhän ilmoitti jo senkin, ettei aio erota keskustasta, eikä nyt mukaan tulevien tarvitse erota omista puolueistaan. Pakkohan hänen on tietää, että tuskin mikään puolue sellaista hyväksyisi omilta jäseniltään.
Väyrynen sai varmasti muistutettua puoluejohtoa keskustan pohjoisen ikiliikkujan olemassaolosta. Mutta riskinä on, että aika moni silta käryää. Tuskin kauaa jaksetaan ottaa vastaan yliaktiiviselta kunniapuheenjohtajalta ihan mitä tahansa.
Väyrynen voi olla myös tosissaan. Onhan Euroopassa ponkaissut viime vuosina niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia populistipuolueita hämmästyttäviin kannatuslukemiin. Kreikan Syriza ja Kultainen aamunkoitto, Espanjan Podemos, Unkarin Jobbik, Itävallan Team Stronach ja niin edelleen.
Italian Beppe Grillon puolue Viisi tähteä olisi jopa siinä mielessä lähellä uutta hanketta, että sen johdossa on koomikko. Senkin puolen Väyrynen hallitsee. Itävallan Frank Stronach puolestaan täyttää tänä vuonna 84, joten Paavo on vielä vetreä poikanen.
Silti ei voi olla ajattelematta, että ennuste on Suomessa huonompi. Pohjoismaiset puoluerakenteet ovat kankeampia.
Suomen puoluejärjestelmä on pystynyt imemään itseensä lähes kaikki uudet yrittäjät. Telakalle ovat varsin nopeasti päätyneet, toki vaihtelevin syin, muun muassa Isänmaallinen kansanliike, kaksikin kappaletta Suomen kansanpuolueita, Vapaamielisten liitto, Työväen ja Pienviljelijöiden Sosialidemokraattinen Liitto, Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue, Perustuslaillinen Oikeistopuolue, Demokraattinen Vaihtoehto, Nuorsuomalaiset, Remonttiryhmä…
Toki joku on onnistunutkin, kuten vihreät - ja perussuomalaiset tekivät oman jytkynsä. Vihreille oli tarjolla iso joukko kodittomia liberaaleja, ja on vaikeaa kuvitella, mitä Väyrynen voisi tarjota esimerkiksi eurokriittisille ja muille populisteille paremmalla tarjouksella kuin Soini. Ainakaan uskottavalla tavalla.
Ehkä se Tanskan Nyborgin puolueen nimikin – Uusdemokraatit – vetäisi hiukan paremmin kuin Kansalaispuolue.
Toisaalta, nykypolitiikassa painaa yhä enemmän vanha Frank Sinatran viisaus: ei sillä ole väliä, mitä te minusta puhutte, kunhan te puhutte minusta.
VESA VARES
Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian professori