Vas­ten­mie­li­siä alis­ta­mis­vi­deoi­ta tulee vastaan vii­koit­tain – Po­lii­sil­la on pai­na­vaa asiaa van­hem­mil­le

Ankkuritiimin tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Jukka Kero kertoo kuulleensa itseään viisaampien suusta monesti, että yksi vanhempien tärkeimmistä tehtävistä on tuottaa lapsille pettymyksiä. Se on Keron mielestä hyvä ohjenuora, koska vanhemmat ovat lastensa kasvattajia, eivät ohjelmatoimistoja.

Kuva: Jarno Pellinen

Nuorten alistava nöyryytysväkivalta on lisääntynyt hälyttävästi kaikkialla Suomessa. Myös Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla.

Pohjanmaan poliisilaitoksen ankkuritiimin tutkinnanjohtaja Jukka Kero kertoo tiiminsä törmäävän väkivaltavideoihin viikoittain.

– Videot ovat hyvin vastenmielistä katsottavaa. Puhumme nöyryytysväkivallasta. Tekijöiden näkökulmasta valitaan helppo tai heikko uhri, jota alistetaan pahoinpitelemällä. Tekijöiltä puuttuu täysin kunnioitus toisen koskemattomuutta kohtaan.

Ankkuritiimin tutkintaan tulevat alle 18-vuotiaiden tekemiksi epäillyt rikokset. Poliisi puhuu kahden korin tekijöistä, jotka ovat 15–17-vuotiaat sekä alle 15-vuotiaat, jotka eivät joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan.

– Alle 15-vuotiaatkin osaavat jo valitettavan hyvin nämä asiat. Vaikka nämä nuoret eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa, mahdollisuuksia on muuhun. Lastensuojeluilmoitus on automaatio ja lastensuojeluviranomaiset arvioivat, millaisiin toimiin on tarve. Teot voivat johtaa äärimmillään huostaanottoon, Kero kertoo.

Nuorten väkivaltarikoksissa poliisi pyrkii yleensä sovitteluun, jos sille on sijaa. Jos tekijä pyytää tekoaan vilpittömästi anteeksi ja korvaa esimerkiksi rikkoontuneet vaatteet, syyttäjä voi Keron esityksestä ja oman harkintansa mukaan jättää syytteen nostamatta.

Kuva: Arkisto

Yksiselitteistä syytä ilmiön rajulle leviämiselle ei ole. Juurisyitä pitäisi Keron mielestä perata perusteellisesti.

– Nuoret ovat nuhjanneet ja tapelleet keskenään iät ja ajat, mutta tällainen nöyryyttäminen on ilmiönä uusi. Varmasti eletään hetkessä, eikä ymmärretä seurauksia. Nöyryytysväkivallan tuottaminen on kuitenkin hälyttävä signaali ja on katsottava teon taakse. Tekijän elämässä ei ole kaikki kunnossa ja jotain puuttuu. Onko se sitten rajojen puutetta vai mitä, Kero pohtii.

Myös kuvaaja syyllistyy rikokseen

Kun nuoret päätyvät kuulusteluihin, poliisi kuulee Keron mukaan usein selityksen, kuinka se oli vaan leikkiä.

– Leikki on sellaista, mihin molemmat osapuolet suostuvat. Siinä vaiheessa kun toinen huutaa videolla apua tai pyytää lopettamaan, tai kun esitutkintapöytäkirjaan liitetään lääkärintodistus saaduista vammoista, kyse ei ole enää leikistä.

Nuorille tulee usein yllätyksenä, että rikoksen tekijöitä ovat myös ne, jotka eivät osallistu itse pahoinpitelyyn.

– Vaikkei potki ja lyö ketään, mutta sovitusti esimerkiksi videoi tai julkaisee materiaalia, syyllistyy rikokseen ja on pahoinpitelyssä tekijäkumppani. Rikosnimikkeet ovat näissä yksityisyyden suojaan liittyviä, esimerkiksi yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittäminen, Kero selventää.

Tekijöitä on Keron mukaan laidasta laitaan. Ikähaitari on laaja ja mukana on sekä poikia että tyttöjä.

– Tekijöitä ei voi kategorisoida, että he edustaisivat jotain tiettyä ryhmää. Taustat ovat erilaisia ja mukana on myös niin sanottuja tavallisten perheiden lapsia. Joskus voi olla, että lapsen käyttäytyminen ja oireilu näkyy kadulla, ja syyt ovat huonoissa kotioloissa.

Iso kysymys on, miten nöyryytysväkivaltaan pystyttäisiin puuttumaan entistä tehokkaammin ja nopeammin. Kero katsoo, että tarvittaisiin hanakkaa yhteistyötä kodin, koulun, poliisin ja lastensuojelun kesken.

– Kaiken taustalla jylläävät tietenkin yhteiskunnalliset resurssit. Yksikään viranomainen ei ratkaise tätä yksin ja prosessia pitäisikin tarkastella kokonaisuutena. Rikoskierre on saatava katkaistua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ettei sakkaa pääse kasautumaan, hän summaa.

Perheissä roolit hukassa

Kerolla on painavaa asiaa nuorten vanhemmille. Hänen mielestään vanhempien pitäisi olla paremmin kartalla lastensa tekemisistä.

– Poliisilla on oma roolinsa ilmiön ehkäisemisessä ja selvittämisessä. Olen kuitenkin aina sanonut, että kaikki hyvä ja paha lähtee useimmiten kotoa. Ihan arkisista asioista, kuten kotiintuloajoista ja riittävästä unesta.

Kero kertoo hämmästelleensä jo aiemmin kenttätyössä ollessaan, mitä 12-vuotias lapsi tekee yöllä kaupungilla.

– Syyttävä sormi osoittaa vanhempiin. Itsekin olisin varmasti kolunnut sen ikäisenä kylillä, jos minulla ei olisi ollut kotiintuloaikoja. Auktoriteetit ovat rapistuneet ja tietynlainen rajattomuus näkyy tänä päivänä yhä enemmän, Kero harmittelee.

Rajattomuus näkyy Keron mukaan pahimmillaan niin, että vanhemmat eivät saa minkäänlaista otetta lapsiinsa. Hän kertoo esimerkin ääritapauksesta, joita poliisi kohtaa ajoittain.

– Kun tutkija soittaa, että pitäisi tulla kuulusteluihin, vanhempi saattaa pohtia, kuinka hän saa suostuteltua lapsensa tulemaan paikalle. Tämä on signaali, että roolit ovat perheessä hukassa, Kero pohtii.

Joskus jo esitutkinnassa on selvää, että rikoksesta epäilty suhtautuu täysin piittaamattomasti tekoonsa. Silloin tapausta ei rikoskomisarion mukaan edes tarjota sovitteluun, vaan se menee suoraan esitutkinnan valmistuttua syyttäjälle.

Yhteisen pöydän ääressä poliisi kohtaa monenlaista suhtautumista niin lasten kuin heidän vanhempiensakin suunnalta. Lain mukaan alle 18-vuotiaan vanhemmalla on oikeus olla kuulustelussa läsnä.

– Osa tekoihin syyllistyneistä katuu, osa ei. Vanhempien suhtautuminen on kirjaavaa. Jotkut ovat järkyttyneitä, eivätkä suostu uskomaan, että oma lapsi voi syyllistyä rikokseen. Sitten on niitä vanhempia, jotka ottavat tilanteen vakavasti ja haluavat aktiivisesti selvittää asiaa.

Joskus poliisin täytyy puuttua vanhempien käytökseen.

– Sellaisiakin vanhempia on, jotka asettuvat palomuuriksi poliisin ja lapsen väliin, ja saattavat kiistää lapsensa syyllistyneen mihinkään. Joskus tutkijat joutuvat kysymään, ovatko vanhemmat itsekin olleet tapahtumapaikalla. Inhimillisellä tasolla ymmärrän, mutta en silti käsitä tätä, Kero jatkaa.