Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueella säästäminen näyttää saaneen uuden määritelmän. Suljetaan vanhusten koteja, luovutaan vammaisten ja vajaakuntoisten toimintatiloista, siirretään ihmiset muualle ja kirjoitetaan paperiin sana "säästö". Jos tarkat laskelmat vielä puuttuvat, ei anneta sen häiritä.
Jurvan Reininkulma ja Teuvan Henriikkakoti aiotaan korvata uudella, 60-paikkaisella hybridiyksiköllä. Reininkulmassa on 26 paikkaa ja Henriikkakodissa 34. Yhteensä 60. Siis 60 vanhaa paikkaa korvataan 60 uudella. Varsinainen säästämisen taidonnäyte.
Rakennetaan uutta, muutetaan vanhukset ja kerrotaan, että säästetään. Olisi kohtuullista tietää, paljonko säästetään ja millä aikavälillä.
Paljonko maksaa rakentaminen? Entä ylläpito, muutot ja kuljetukset? Entä omaisten pitenevät vierailumatkat? Ja paljonko maksaa se, kun muistisairas vanhus joutuu lähtemään tutusta kodista, tuttujen hoitajien keskeltä ja tutusta ympäristöstä?
Teuvalla esitetään lopetettavaksi myös Niittyleinikin yhteisöllinen asuminen. Jurvassa puolestaan aiotaan luopua toimintakeskuksen nykyisistä tiloista.
Toimintakeskus ei ole varasto, johon ihmisiä tuodaan aamulla ja haetaan iltapäivällä. Siellä tehdään työtä, tavataan ihmisiä, opitaan taitoja ja saadaan arkeen rytmiä ja merkitystä. Monelle se on päivän tärkein paikka kodin ulkopuolella. Toimintakeskus tekee yrityksille alihankintatyötä, josta kertyy myös tuloja.
Onko nämä tulot laskettu mukaan säästöihin? Vai lasketaanko säästöissä vain ne eurot, jotka tukevat valmiiksi päätettyä lopputulosta?
Hallinnossa on tietysti mukavampi laskea neliöitä. Neliöt ovat helppoja. Ne eivät ikävöi, pelkää muuttoa, menetä ystäviään tai kysy, miksi tuttu työ loppuu.
Erityisen karulta kuulostaa Reininkulman omavalvontasuunnitelman kirjaus, jonka mukaan asukas voi elää asunnossaan elämänsä loppuun.
Kaunis lupaus. Ilmeisesti siihen jäi lisäämättä pienellä painettu ehto: Ellei talousarvio toisin määrää.
Ymmärrän hyvinvointialueen vaikean taloustilanteen. Olen itsekin vaatinut säästöjä ja vaadin niitä jatkossakin. Mutta juuri siksi jokaisen säästöksi nimetyn esityksen pitää kestää päivänvalo.
Säästö tarkoittaa sitä, että menot oikeasti pienenevät. Se ei tarkoita kustannusten siirtämistä paikasta toiseen, uuden rakentamista vanhan tilalle ja ihmisten siirtelemistä pitkin maakuntaa.
Ennen kuin tehdään päätöksiä, pöytään pitää tuoda vertailukelpoiset laskelmat. Rakentaminen, ylläpito, muutot, kuljetukset ja toimintakeskuksen tulot.
Ja jos säästöjä todella etsitään, kannattaisi katsoa ensin tyhjiä ja vajaakäyttöisiä tiloja, hallintoa ja kiinteistömassaa. Voisimme vaikka kysyä, mikä on Mediwestin kaltaisten kiinteistöjen todellinen tarve.
On helppo puhua palveluverkoista, tilatehokkuudesta, synergioista ja kiinteistöstrategiasta. Paljon vaikeampaa on mennä Reininkulmaan, Henriikkakotiin tai Jurvan toimintakeskukseen ja kertoa ihmisille päin kasvoja, miksi juuri heidän kotinsa, työpäivänsä tai tuttu arkensa pitää uhrata. Mutta juuri se päättäjän pitäisi pystyä tekemään.
Arviointiryhmän selän taakse ei voi piiloutua. Hyvinvointialue tekee päätökset ja kantaa niistä vastuun. Minä en hyväksy sitä, että ensimmäisenä rikotaan niiden ihmisten arkea, joilla on kaikkein vähiten mahdollisuuksia puolustaa itseään.
Näyttäkää ensin eurot. Kaikki eurot. Myös ne, jotka eivät sovi valmiiksi päätettyyn lopputulokseen. Sen jälkeen voidaan puhua säästöistä. Jos todellista säästöä ei pystytä osoittamaan, kyse ei ole säästämisestä.