Ikääntyvä väestö nähdään usein hyvinvointivaltion haasteena. Käyrät nousevat, kustannuksista varoitetaan, ja ratkaisuksi tarjotaan tehostamista, digitalisaatiota tai yksityistämistä. Mutta tilastojen takana on ihmisiä – elettyä elämää, ihmissuhteita ja odotuksia tulevasta.
Katse ikäihmisiin ei ole neutraali. Se vaikuttaa siihen, miten palvelut rakennetaan, resurssit jaetaan ja luottamus sukupolvien välillä syntyy.
Sekä Suomessa että Ruotsissa julkinen sektori on pitkään kantanut vastuuta elämän mittaisesta turvasta. Mutta sen on perustuttava muuhunkin kuin hoitopäiviin ja budjetteihin. Tarvitaan ymmärrystä siitä, keitä vanhemmat ihmiset oikeasti ovat.
Nyt niputamme helposti kaikki yli 65-vuotiaat yhteen, vaikka ero 67- ja 92-vuotiaan välillä voi olla valtava. Se on kuin käsittelisi kaikkia 5–30-vuotiaita samana ryhmänä ja tarjoaisi kaikille saman ratkaisun. Yksilölliset tarpeet häviävät, ja samalla myös näkyvyys päätöksenteossa.
Ikäsyrjintä on yhä aliarvioitu ongelma. Se näkyy siinä, ettei vanhempia ihmisiä kuulla mediassa, hoito ole aina kehityslähtöistä, eikä teknologia huomioi niitä, jotka eivät ole syntyneet näyttö kädessä. Pandemian aikana ikäihmisistä puhuttiin paljon, mutta harvoin heidän kanssaan. Heidät nähtiin suojeltavana joukkona – mutta myös passiivisina.
Erityisesti vanhat naiset jäävät näkymättömiksi. Jos he näkyvät, he ovat joko hoivan kohteita tai poikkeuksia. Ne tavalliset eläkeläiset, jotka elävät aktiivista arkea, auttavat ja tarvitsevat joskus tukea, puuttuvat usein keskustelusta.
Olemme tienhaarassa. Väestö ikääntyy, ja kysymys kuuluu: mitä yhteiskunta kantaa, mitä siirretään yksilölle? Suomessa vanhuspalvelut painivat resurssipulan ja rakenteellisten haasteiden kanssa. Ruotsissa keskustellaan taas siitä, mitä kunnallisen vastuun siirto toi tullessaan.
Tutkimukset osoittavat, että ikäihmiset eivät ole vain hoivan saajia. He kantavat kulttuuria, kokemusta ja paikallista muistia. Heillä on näkökulmia, joita nopeasti muuttuva politiikka tarvitsee. Mutta heidät pitää ensin nähdä voimavarana, ei kulueränä.
Ikääntyminen on prosessi, ei pysäytyskuva. On hyväkuntoisia vanhuksia, jotka kaipaavat seuraa, ei hoitoa. On hauraita, jotka tarvitsevat jatkuvuutta, ei sovelluksia. On ihmisiä, joiden elämä on täynnä menetyksiä ja toivoa – ja jotka voisivat opettaa meille paljon.
Göteborgissa rakennetaan ikäystävällistä kaupunkia: esteettömiä koteja, sukupolvien kohtaamisia, juttupenkkejä. Mutta tärkeintä on näkymättömän purku – normien ja asenteiden. Siinä olisi oppia meillekin.
Anton Lind
Vaasa