Vammaisen ihmisen elämä ei ole sarja irrallisia vaiheita, vaan elämänkaari. Tuen tulee rakentua jatkumona, ei pirstoutua palvelujen, organisaatioiden ja ammattilaisten mukaan.
Varhaislapsuudessa saatu tuki luo pohjan oppimiselle, toimintakyvylle ja osallisuudelle läpi elämän. Vammaisen toimintakyvyn, oppimisen ja osallisuuden tukemisen tulisi olla punainen lanka, vauvasta ikäihmiseen.
Tuen lähtökohtana pitää olla se, mitä ihminen tarvitsee voidakseen toimia ja osallistua arjessaan, omine merkityksineen.
Tuen tarve ei ole vain ammattilaisten asia. Vammaisen ihmisen omat merkitykset ja kanssatoimijat ovat keskeisiä eli läheiset, ystävät, vertaiset sekä työ- ja harrastusyhteisöt. Heidän arjen kokemustietonsa avulla voidaan tunnistaa sekä voimavaroja ja vahvuuksia että tuen tarpeita.
Tuki rakennetaan moniasiantuntijayhteistyössä, joka sisältää myös läheiset. He ovat usein pitkäaikaisimpia vammaisen toimintakyvyn, arjen ja elämänhistorian asiantuntijoita.
Kuten kuntoutuksen yliopettaja Arja Veijola on korostanut: "Läheisiä tulee kuulla, ei luulla". Moniasiantuntijayhteistyössä ammattilaiset voivat kuitenkin huomaamattaan ottaa liian määrittävän roolin siinä, mikä ihmiselle nähdään merkityksellisenä toimintana, osallistumisena ja oppimisena.
Vammaisen henkilön toimintakyky, toiminta, osallistuminen ja tuen tarpeet eivät liity vain yksilöön itseensä, vaan myös ympäristöön ja vuorovaikutukseen.
Palvelujen rajat ovat hallinnollisia, mutta ihmisen arki on yksi kokonaisuus. Terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tulisikin nähdä ihmisen tilanne kokonaisuutena. Palvelutarpeen arvioinnin tulisi perustua toimintakykyyn ja sen muutoksiin sekä ammattilaisten, läheisten ja vammaisen ihmisen yhteistyöhön.
Eheä tuki korostuu elämän siirtymissä, kuten lapsien aloittaessa varhaiskasvatuksessa, siirtyessä kouluun ja nuoren opintoihin tai aikuisen uuteen asumisympäristöön. Mukana pitäisi siirtyä tieto tukimuodoista, jotka ovat tukeneet hänen toimintakykyään, toimintaansa ja osallistumistaan.
Tukimuotojen jäädessä pois myös toimintakyky sekä toiminnan, osallistumisen ja oppimisen mahdollisuudet voivat kaventua. Vaikutukset näkyvät usein vasta viiveellä, jolloin toimintakyvyn muutoksia voidaan virheellisesti nähdä väistämättöminä. Arvioidaanko silloin toimintakyvyn muutosta vai tarvittavan tuen muutosta?
Tukeminen vaatii monialaista osaamista, mutta ennen kaikkea yhteistyötä.
Keskeisiä toimijoita ovat myös kolmas sektori ja vammaisjärjestöt, jotka tuovat osaamista ja tukea ihmisille yhteiskuntaan.
Inklusiivisessa yhteiskunnassa eheällä tuella mahdollistetaan jokaisen toiminta, osallistuminen ja oppiminen vahvuuksineen ja tuen tarpeineen. Muutosta tehdään yhteistyössä, jossa ammattilaisten tehtävänä on rakentaa siltoja, ei kuiluja. Näin jokainen voi olla ”Menossa mukana”.