Vaasan kuorofestivalin käytännön järjestelyissä on alusta eli vuoden 1993 festivaalista lähtien ollut kaksi miestä, joille ensi viikon tapahtuma on erityinen.
Juontaja Jukka Nieminen ja tekniikkavastaava Heikki Peräsalo jäävät tämän festivaalin jälkeen eläkkeelle.
Molemmat herrat ovat tuttuja kasvoja niin kuorolaisille kuin muillekin vaasalaisille.
Humoristinen juontaja, tiukka kellokalle
Jukka Nieminen, 80, on ollut jo kauan eläkkeellä, mutta on harrastuksenaan jatkanut Vaasan kuorofestivaalin vakiojuontajana.
Sanavalmis ja huumorintajuinen Nieminen on juontanut festivaalin avajais- ja päätöskonsertit, mutta suurin urakka on vuosittain ollut monituntisten non-stop-konserttien juontaminen kauppakeskus Rewellissä.
– Siellä me olemme olleet joka vuosi, Hessu Peräsalo, minä ja Iin Mieslaulajat, naurahtaa Nieminen ja viittaa innokkaaseen mieskuoroon Pohjois-Pohjanmaalta.
Non-stop-konserteissa esiintyy parin päivän aikana kymmeniä kuoroja tauotta. Kullakin on 15 minuutin esiintymisaika. Nieminen ottaa etukäteen selvää, minkä tyyppinen kuoro on, millainen on heidän ohjelmistonsa ja kuka on johtaja, jotta pystyy informoimaan yleisöä.
Leppoisan juontamisen lisäksi Nieminen on joutunut olemaan kuoroille tiukkana kellokallena.
– Siinä on pakko olla kovana. Jos ensimmäinen kuoro pyytää 5 minuuttia lisäaikaa, ja seuraavakin, se kertautuu muiden kuorojen kanssa niin, että viimeinen kuoro aloittaa tunnin myöhemmin kuin on ilmoitettu. Ei se passaa. Olen saanut kiitosta siitä, että aikataulut pitävät.
Nieminen juontaa vielä ensi viikon perjantain 23.5. non-stop-konsertin Rewellissä. Seuraavana päivänä remmissä on jo toinen mies. Lauantain non-stopin juontaa vaasalaisille tuttu kasvo, Hippi Hovi.
Kaksi ylitse muiden
Itsekin kuorolaulua harrastava Nieminen on kuullut non-stop-konserteissa satoja tai jopa yli tuhatta kuoroa 30 vuoden aikana.
Erityisesti mieleen on jäänyt Japanista Vaasaan tullut Yokohaman yliopiston kuoro, joka lauloi Finlandian puhtaalla suomen kielellä.
– Se oli niin liikuttavaa, että varmaan kaikilla kuulijoilla silmät kostuivat.
Toinen mieleen jäänyt esitys oli oululainen mieskuoro Huutajat.
– Se oli kovasti odotettu esiintyjä. Rewell pullisteli yleisöä, ja Huutajat todella huusivat! Se oli hauska ja erikoinen kokemus. Eräs rouva istahti lattialle lavan eteen, kun missään muualla ei ollut tilaa. Kun Huutajat lopetti, rouva sanoi: ”Näin pitäisi kaikkien suomalaisten miesten purkaa aggressionsa!” En ikinä unohda sitä, se oli hyvin sanottu.
Rakennetaan ja puretaan tukka putkella
Vaasan kaupungin tekniikkavastaava Heikki Peräsalo rakentaa ensi viikolla viimeistä kertaa esiintymislavat Rewelliin, kirkkoon ja kaupungintalolle. Hän jää syksyllä päivätyöstään eläkkeelle.
– Festivaalin aikana teen kaikkea, mitä eteen tulee. Lavakorokkeiden rakentamisen lisäksi levitetään yleisölle tuolit, vedetään sähköt, tarkistetaan mikrofonit ja ylipäätään katsotaan, että kaikki on kunnossa. Sitten kuskailen sähköpianoja ympäri kaupunkia, kun kuoroja esiintyy myös esimerkiksi vanhainkodeissa. Samalla kellonlyömällä saattaa olla kolmekin pianon kuljetusta.
Kaikkiaan vain kolmen miehen porukka hoitaa lukuisten esiintymispaikkojen rakentamisen ja purkamisen. Peräsalo on tottunut siihen, että festivaalin aikana mennään tukka putkella ja työpäivät ovat ympäripyöreitä.
– Jos kirkossa on lauantai-iltana konsertti, sieltä pitää purkaa kaikki ylimääräinen pois heti sen jälkeen, koska seuraavana aamuna on jumalanpalvelus. Kirkossa menee yleensä puoleenyöhön, mutta joskus on festivaalin aikana työpäivä päättynyt kello 04.
Kiireinen työmies ei kerkeä konsertteja kuuntelemaan.
– Saan hyvän fiiliksen siitä, kun näen, että ihmiset nauttivat. Tulee tunne, etten ole turhaan tehnyt työtäni.
Monitoimimies Peräsalo on ollut rakentamassa monia muitakin festivaaleja ja kulttuuritapahtumia, oopperaesityksiäkin.
– Irma Rewell antoi minulle tittelin ”hoviroudari”. Pidän sitä kunnianosoituksena, hän hymyilee.
Keikan jälkeen kauas karkuun
Sanomalehti Pohjalaisessa 19.5.2012 Heikki Peräsalo muisteli mieleenjäänyttä kuorofestivaalimuistoa näin:
– Eräältä norjalaiskuorolta tuli tarkka luettelo kahdeksasta värivalosta, joita kuoro halusi esitykseensä. Lattioihinkin piti heijastaa jotain kiiloja.
Kuorofestivaalin tuottajan Erkki Mendelinin kanssa Peräsalo tavasi norjankielistä tekstiä, josta ei kumpikaan oikein ottanut tolkkua.
Keikalla alkoi iskeä paniikki.
– Oli suurin piirtein minuutti aikaa rakentaa esitys valmiiksi.
Peräsalo päätti olla hermoilematta.
– Sanoin itselleni, että esityksen aikana kukaan ei valoja huomaa, ja esityksen jälkeen kukaan ei niitä enää muista.
Hän sääti valot suurin piirtein kohdalleen ja antoi mennä. Loppuhuipennukseen hän räväytti valot täysille ja feidasi ne sitten pikku hiljaa.
– Sen jälkeen lähdin karkuun. Ajattelin, että en taatusti jää tuleen makaamaan.
Parin päivän päästä Mendelin tuli kuiskuttelemaan, että ”ne norjalaiset haluavat meidät lavalle.” Peräsalo vaihtoi siistit kamppeet ja tuli paikalle sydän pamppaillen.
– Seistiin lavalla kuin tinasotilaat, ja kuunneltiin puheita norjaksi ja englanniksi. Sitten meitä käteltiin. Kyselin Mendaltä, mitä ihmettä tässä tapahtuu.
Kävi ilmi, että norjalaiset halusivat osoittaa erityiskiitoksen valomiehelle.
– OIi kuulemma ensimmäinen kerta, kun valomies ymmärsi täysin, mitä haluttiin.
Peräsalon muistot kirjasi Pohjalaiseen toimittaja Jaana-Stina Ala-Korpi.
