Vaasalaisen Katjan lapsi käyttää huumeita. Elämän villiintyminen alkoi alkoholilla, sitten kannabiksella. Sitten mukaan tuli myös muita, vahvempia aineita.
Lapsi oli 17-vuotias, kun todellisuus levähti kotona esiin.
– Se ihmetyttää, kuinka hyvin hän pystyi aluksi peittelemään. Lapsen kaverilta sitten kuulin, miten hänellä oikeasti menee. Ei siinä vaiheessa ole paljon tehtävissä. Hän asui kotona, mutta karkaili, Katja kertoo.
Katja ei esiinny tässä jutussa omalla nimellään suojellakseen lasta ja muuta perhettä.
Alussa iskee pelastusvimma
Alun shokki ja järkytys muuttuivat äidillä nopeasti pelastusvimmaksi.
– Sitä yrittää tehdä kaikkensa, että lapsi pelastuisi. Minä järjestän, minä hoidan, nyt tehdään näin ja sinä toimit noin. Yrittää vaikuttaa siihen, miten lapsi toimii. Mutta eihän se niin toimi, Katja huokaisee.
Usein läheinen väsyy, ja moni tarvitseekin sairauslomaa. Katjakin hakeutui päivystykseen yhden työpäivän jälkeen, kun hän tajusi, ettei selviytynyt yksinkertaisestakaan työtehtävästä.
Toisella kertaa päivystyksessä hän kuuli hoitajalta Pohjanmaan kriisikeskus Valosta. Hän haki sieltä kriisiapua, ja käy nykyään huumeidenkäyttäjien läheisille tarkoitetussa vertaistukiryhmässä.
”En halunnut, että ihmiset saavat tietää”
Katja tiesi tarvitsevansa apua, mutta vertaistukiryhmään meneminen ei ollut ihan helppoa häpeäleiman vuoksi.
– Oli kynnys tulla kaapista. Mietin, että mitä jos ryhmässä on joku tuttu. En halunnut, että ihmiset saavat tietää, mikä tilanne meillä on.
Kriisikeskuksen vertaistukiryhmän vetäjä Anni Palo tietää, että häpeä voi olla iso kynnys avunpyytämiselle.
– Häpeät tilannetta, häpeät itseäsi. Että tuo on niin huono ihminen, ettei osaa edes tätä asiaa hoitaa.
Palo muistuttaa, että huumeidenkäyttäjäksi voi ajautua kuka vaan, kaikentaustaisista perheistä.
– Yksi asia, johon vanhempana ei pidä kompastua, on se, että ”ei meidän lapsi...”. Se ei katso perhetaustaa. Käyttäjä voi olla myös normaaleista oloista, niin sanottu ”hyvän perheen lapsi”, jolla on tukiverkot kunnossa.
Ihminen ehkä hakee päihteistä helpotusta heikkoon hetkeen. Tai tekee jossain vaiheessa huonoja valintoja tai on kokeilunhaluinen. Toiset joutuvat koukkuun helpommin kuin toiset.
Lähestymiskielto omalle lapselle
Katjan lapsi on käyttänyt lähinnä kannabista ja amfetamiinia.
– Onneksi ei Subutexia. Vertaistukiryhmässä sanomme, että jos saisi valita, niin ihan mitä vain, kunhan ei sitä. Siitä on todella vaikea päästä irti.
Välit lapseen eivät ole missään vaiheessa menneet poikki.
– Minun ei ole tarvinnut pelätä omasta puolestani. Hän on valehdellut silmät päästään, mutta minua ei ole uhattu tappaa eikä kotiini ole murtauduttu, Katja sanoo.
Sellaistakin tapahtuu, tietää ryhmänvetäjä Anni Palo.
– Jos pitää pelätä väkivaltaa, lähestymiskieltoja on hankittu omalle lapselle.
Katjan lapsella menee nyt vähän paremmin. Hän on asunut jo monta vuotta omillaan.
– Silti pelko on läsnä jollain tavalla jatkuvasti. Hän ei ole vieläkään ihan kuivilla, mutta minun ei tarvitse päivittäin pelätä, että tapahtuu jotain kamalaa ja huolehtia, että missä porukoissa hän liikkuu. Sillä niissä piireissä ei ole oikeita kavereita, Katja tietää.
Olisiko vanhempi voinut tehdä jotain toisin?
Läheisellä on oma polku kuljettavanaan. Alun pelastusvimma korostuu, jos läheisellä on läheisriippuvaista käytöstä.
Myös syyllisyydentunteet ovat läsnä.
– Moni velloo itsesyytöksissä ja miettii, että onko omalla kasvatuksellaan tai valinnoillaan vaikuttanut asiaan. Mutta käyttö ei ole vanhemman syy, Palo muistuttaa.
Myös Katja on miettinyt paljon asiaa: olisiko hän voinut tehdä jotain toisin. Kaksi asiaa on noussut mieleen.
– Vaatisin enemmän ihan arkipäivän askareissa. Lisäksi olisin lapselle enemmän läsnä. Ei vain paikalla, vaan oikeasti henkisesti läsnä. Sitähän ei silti ikinä tiedä, miten asiat olisivat menneet.
Vanhemmat tuomitaan helposti
Vertaisryhmässä on eniten huumeriippuvaisten vanhempia, mutta siellä käy myös isovanhempia, sisaruksia ja puolisoita. Palo muistuttaa, että päihdeongelma ei ole koskaan vain sen yhden ihmisen ongelma.
– On laskettu, että päihdeongelma koskettaa keskimäärin 15 ihmistä hänen ympärillään. Se vaikuttaa työkykyyn, parisuhteisiin sekä ystävyys- ja sukulaisuussuhteisiin.
Kaikki saavat kertoa, mitä heille kuuluu.
– Puhe menee helposti siihen, että mitä käyttäjälle kuuluu. Yritän kysyä, mitä sinulle kuuluu. Tämä ryhmä on läheisten oma hetki. Jos jollekulle tapahtunut jotain dramaattista, hänelle annetaan aikaa ja tilaa purkaa sitä.
Rikkautta tuo se, että ryhmäläiset ovat asian kanssa eri vaiheessa. Uusi jäsen saa toisilta arvokasta tietoa, kun aluksi on ymmällään uuden edessä ja informaatiota tulee joka paikasta. Tulijaa voi myös lohduttaa se, että tuokin on edelleen hengissä, vaikka elänyt kymmenen vuotta sen kaiken kauhean keskellä.
Parasta ryhmäläisten mielestä on se, ettei ketään tuomita.
– Varsinkin huumeidenkäyttäjien vanhempia tuomitaan todella helposti. Täällä ei tarvitse sitä pelätä, vaan voi puhua vapaasti. Tuntemuksia ei tarvitse selittää kenellekään, vaan muut ymmärtävät. Huumori on välillä hyvin mustaa, Palo sanoo.
Toivottomuuteenei kannata heittäytyä
Nuoren huumeiden käyttö on äärimmäisen kuormittava tilanne varsinkin käyttäjän vanhemmille. Miten siinä tilanteessa pystyy elämään ja selviytymään?
Anni Palo tähdentää, että tärkeintä on hakea ja saada itselle apua.
– Koskaan ei voi tietää, kauanko tilanne kestää ja mitä siinä tapahtuu. Siksi pitää työskennellä sen eteen, että itse voi paremmin. Jos sinulla ei ole voimia, et pysty auttamaan silloin, kun läheisesi sitä tarvitsee.
Palo kehottaa hakeutumaan vertaistuen pariin ja puhumaan oikeille ihmisille. Somea ja keskustelupalstoja ei kannata liikaa seurata.
Palo neuvoo yrittämään saada kontrollivimman kuriin. Ainakaan ei kannata jatkuvasti käydä toisen oven takana tai tuijottaa, onko viestisovelluksessa vihreä pallukka.
Luvassa on ylä- ja alamäkiä. Totaalisen toivottomuuteen ei kuitenkaan kannata heittäytyä.
– Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Älä luovu uskosta, että lapsesta on ihan mihin vain. Huumeidenkäyttäjät eivät välttämättä usko itse itseensä, joten jonkun pitää valaa uskoa heihin.
Joskus on sanottu, että paras tapa auttaa on katkaista välit. Palon käsityksen mukaan asia on tilannekohtainen. Kaikki eivät halua tai pysty siihen, eikä se sovi kaikkiin tapauksiin.
Kannattaa myös kuunnella tarkalla korvalla itseä.
– Tee asioita, joista saat itselle hyvää mieltä ja yritä löytää tapoja, joilla saisit vietyä ajatukset muualle. Myös mindfulnessista ja muista tietoisen läsnäolon tekniikoista voi saada apua katastrofiajatusten katkaisemiseen, Palo vinkkaa.
Vertaistukiryhmä huumeidenkäyttäjien läheisille kokoontuu kerran kuussa. Lisätietoa Pohjanmaan kriisikeskus Valosta, info@pohjanmaankriisikeskus.fi.