Vuosi sitten Tuomas Takala ja Leena Kortteenperä-Takala olivat kotiutuneet Tampereen yliopistollisesta keskussairaalan lastenosastolta Seinäjoelle.
Syöpä.
Alkuun pelkkä sanan kirjoittaminen Kelan papereihin tuntui liian raskaalta.
– Jos virkailija olisi kysynyt jotain, olisin alkanut itkemään, Kortteenperä-Takala muistelee.
Urho syntyi seinäjokelaisten perheeseen kolmantena poikana keväällä 2015. Jo ensimmäiset päivät osoittivat, ettei tulokas päästä vanhempiaan helpolla.
– Urho oli todella itkuinen vauva. Koliikkina sitä aluksi hoidettiin, Kortteenperä-Takala sanoo.
Pysyäkseen tyytyväisenä Urho kaipasi jatkuvaa läheisyyttä. Äidin päivät kuluivat kuopusta kantoliinassa kantaen.
Raskaimpina hetkinä suuhun nousi selviytymisen maku. Vanhempien poikien harrastukset ja lapsiperheen arkiaskareet veivät kuitenkin mukanaan.
Jälkeenpäin ajatellen kaikki oli nähtävillä ulospäin jo kuukausia ennen diagnoosia. Urho ei nukkunut toisella kyljellään tai kääntynyt sille puolen. Loppuajasta Urho piteli jo kylkeään ilmassa mahallaan ollessaan.
Kului seitsemän kuukautta. Joulukuun välipäivinä vanhemmat veivät Urhon Seinäjoen keskussairaalaan pitkään jatkuneen kovan kuumeen vuoksi.
– Lääkäri tunsi heti Urhon vatsassa jotain häntä tutkiessaan.
Seuraavana päivä Urhon munuaisesta löytyi aikuisen nyrkin kokoinen kasvain.
Seuraava viikko oli vanhemmille painajaismaista kärsimystä. Influenssan takia Urho joutui odottamaan viikon ennen pääsyä tarkempiin tutkimuksiin Tampereelle.
– Tiesimme vain isosta kasvaimesta, emme sitä, kuoleeko Urho siihen käsivarsille nyt vai huomenna tai miten syöpää lähdetään hoitamaan, Kortteenperä-Takala muistelee.
Tampereella Urholla aloitettiin sytostaattihoidot. Viisi viikkoa sen jälkeen kasvain leikattiin pois. Onnistuneen leikkauksen lisäksi lääkäreillä oli lisää hyviä uutisia, hoidot olivat pysäyttäneet syövän leviämisen.
Urhon toivuttua leikkauksesta alkoi puolen vuoden mittainen sytostaattihoitojakso. Tartuntariskin takia Urhon liikkuminen rajoittui viikoittaisiin sairaalakäynteihin.
Vuoden ajan perheenä yhdessä liikkuminen tai vieraiden kutsuminen oli mahdotonta. Elämä pyöri sairauden ympärillä.
– Syöpä eristää koko perheen. Usein oli yksinäinen olo, vaikkei meitä yksin jätetty.
Syövän varjostamien seinien sisällä perhe selviytyi päivä kerrallaan yhtä köyttä vetäen. Sairauden suremisen ei annettu ottaa niskalenkkiä elämästä.
– Siinä tilanteessa jokainen uusi päivä on hieno juttu, Kortteenperä-Takala tuumaa.
Kun yksi väsyi, toinen astui tilalle.
– Toista on oppinut arvostamaan. Viereen on löytynyt todella hyvä tyyppi jakamaan tällaisetkin jutut, Kortteenperä-Takala antaa kiitosta.
Hoitojen ollessa loppusuoralla, syövän jo lähes hälvettyä, pelot tulivat tilalle. Mitä jos tulee taas jotain. Mitä jos jollain särkee päätä, voiko se olla kasvain.
– Pelkojen kanssa pitää jaksaa olla ja elää koko loppuelämä, Kortteenperä-Takala kertoo.
Sairaus on laittanut myös elämänarvot uuteen uskoon.
– On oppinut arvostamaan asioita, joilla on oikeasti väliä, kuten tätä arkea, Takala toteaa.
Tavallisesta arjesta perhe on nauttinut nyt muutaman kuukauden ajan. Urho on kulkenut päivähoidossa helmikuun alusta lähtien äidin palattua töihin.
– Kun vaan saisi elää tavallista arkea, se kuulostaisi ihan hyvältä, Urhon äiti toteaa tyytyväisenä.
Syöpä on enää sana muiden joukossa, kuin kaurapuurosta puhuisi. Sairaudesta toipuneella Urholla on nyt edessään paljon nähtävää ja koettavaa.
– Uimahalliin pääsyä odotetaan jo kovasti, pojan äiti hymyilee.
PASI LAPINKANGAS