Suomessa käydään keskustelua työurien pidentämisestä ja työvoiman saatavuuden turvaamisesta, mutta työelämän kehityksessä on nähtävissä huolestuttava ristiriita. Työpaikkojen käytännön toimenpiteet näyttävät siirtävän työntekijöitä liian aikaisin työelämän ulkopuolelle.
Sote-alalla on nähtävissä trendi, jossa työntekijöitä, joilla on jokin työnteon rajoite tai muita enemmän sairauspoissaoloja, irtisanotaan herkästi muutosneuvotteluissa.
Haasteita työpaikoilla on myös työn mukauttamisessa ja työhön paluun tukemisessa. Työntekijät saavat liian usein vastauksen, ettei työtä voida mukauttaa mitenkään.
Myös aiemmin myönnettyjä mukautuksia on talouden kiristyessä lähdetty karsimaan. Työntekijä, joka on voinut jatkaa työelämässä työn sisällön tai työajan osalta mukautetussa työssä, joutuukin jäämään kokonaan pois työstä.
Jos työurien pidentämistä pidetään aidosti yhteiskunnallisena tavoitteena, sen on näyttävä myös työpaikkojen toiminnassa.
Se tarkoittaa valmiutta etsiä ratkaisuja, joilla osatyökykyinen työntekijä voi jatkaa työssä mahdollisimman pitkään, ei työntekijän sysäämistä syrjään työelämästä.
Työkyvyn heikentymisen ei tule automaattisesti tarkoittaa työelämän päättymistä. Ennen kuin työsuhteen päättämistä työkyvyn aleneman perusteella voidaan edes harkita, työnantajalla on velvollisuus selvittää mahdollisuudet työn mukauttamiseen, työntekijän uudelleensijoittamiseen tai kouluttamiseen hänen työkykyään vastaaviin tehtäviin.
Tämä korostuu erityisesti suurilla työnantajilla, joilla työtehtävien kirjo ja mahdollisuudet työn järjestelyihin ovat laajat.
Tasapäistäminen ei ole oikea suuntaus. Lainsäädäntö lähtee siitä, että työntekijöiden erilaiset henkilökohtaiset edellytykset, kuten ikä, terveydentila ja muutokset työkyvyssä on otettava huomioon.
Tämä voi vaatia myös yksilöllisiä joustoja. Sellaisen työntekijän kohdalla, jolla on työelämään osallistumista vaikeuttava, pitkäaikainen vamma tai toimintarajoite, työnantajan on tehtävä asianmukaiset ja tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta hän voi suoriutua työtehtävistään ja edetä työurallaan.
Sote-alalla olisi erityisen tärkeää nähdä osatyökykyiset työntekijät voimavarana eikä kustannuseränä.
Ala tulee kärsimään lähivuosina työvoimapulasta. Samalla väestö ikääntyy ja palvelutarve kasvaa. Samaan aikaan työstä poistuu ammattilaisia, joilla olisi edelleen runsaasti osaamista, kokemusta ja halua tehdä työtä
Jokainen menetetty työntekijä tarkoittaa menetettyä ammattitaitoa työyhteisölle ja palvelujärjestelmälle.
Työurien pidentäminen toteutuu työpaikoilla tehtävillä ratkaisuilla. Jos työnantajat aidosti haluavat ihmisten jatkavan työssä pidempään, niiden on oltava valmiita investoimaan työkyvyn tukemiseen.
Muuten vaarana on, että työelämästä poistuu työntekijöitä, joiden työpanosta yhteiskunta kipeästi tarvitsisi vielä vuosien ajan.