OpenAI:n lanseeraama keskustelurobotti ChatGPT on kuohuttanut lukevaa kansaa jo noin yhdeksän kuukautta. Julkista mielipidettä hallitsee ylivoimaisena ”ei vara venettä kaada” -mentaliteetti, joka vaatii turvallisuutta ja eettisyyttä ennen tekoälysovellusten laajamittaista käyttöönottoa. Mutta poikkeaviakin kantoja löytyy.
Mielipidekirjoituksessaan Antti Roine (I-P, 28.7.) esitti, että tekoälyn ihmisymmärrystä rapauttava ja työn merkitystä alentava haittavaikutus on pienempi paha sen rinnalla, että diktatuurit päästettäisiin tekoälykehityksessä meitä edelle - tässä hänen kirjoitustaan hieman pelkistäen.
Vapaiden ja ”suljettujen” maiden välinen kilpajuoksu on totta kai hyvä pitää mielessä, kun tekoälyä aletaan lainsäädännön keinoin rajoittaa, mutta politiikka on valintojen maailma, jossa asiat voidaan tehdä monella eri tavalla. En kuitenkaan usko, että työntekijöiden hyvinvointi ja diktatuurien voittaminen poissulkevat toisiaan; pikemminkin päinvastoin! Demokratiat ovat elementissään silloin, kun niiden kansalaiset ovat voimakkaita, rationaalisia ja mahdollisimman autonomisia.
Mutta mitä tulee väitteeseen tekoälyn ihmisymmärrystä rapauttavasta vaikutuksesta, ymmärrän toki huolen, mutta se, ovatko tekoälyn vaikutukset nettopositiivisia vai -negatiivisia, riippuu yksinomaan toteutuksesta. Siksi on tärkeää pohtia kenen ehdoilla hyödynnämme ja omaksumme teknologisia ratkaisuja – esimerkiksi tukevatko ne työntekijöitä vai onko ne suunniteltu omistajien eduksi?
Perinteisessä työväenliikkeen ajattelussa työväen kurjuuden erääksi juurisyyksi voidaan laskea työnjako ja tästä seurannut erikoistuminen teollistuneissa yhteiskunnissa. Kun tämä kehitys viedään loogiseen lakipisteeseensä liukuhihnatuotannon muodossa, tuloksena on työntekijän henkinen kurjistuminen työn muuttuessa itseään toistavaksi, pitkäveteiseksi ja siinä määrin puille paljaille yksinkertaistetuksi lihasliikkeeksi, ettei työntekijä pääse inhimillisiltä kyvyiltänsä kehittymään.
Mark Allison (Jacobin, 7.3.) esittää, että edellä mainittua historiallista työnjakokehitystä voidaan tekoälyn ja automaation turvin kääntää suuntaan, jossa työtehtävien ja osaamisen fragmentoitumisen sijaan alettaisiinkin nähdä enenevissä määrin niiden eheytyvän ja nivoutuvan yhteen – puhutaan siis ”työn rikastamisesta”. Tällöin työntekijöiden autonomia kasvaisi ja työn mielekkyys paranisi, kun tekijä vastaa suuremmasta osasta työprosessia. Tähän visioon tahdon uskoa.
Mutta tuo tulevaisuuskuva ei ole ongelmaton, enkä aio väittää, etteikö syytä huoleen työpaikkojen pysyvyyden suhteen olisi.
Pitääkin olla huolissaan! Nimittäin vaarana ei ole pelkästään ihmisten korvautuminen boteilla työpaikoilla, joissa tekoälyllä tuotettu keskinkertaisuus on ”riittävän hyvä”, kuten STT:n mielipidekirjoituksessa esitettiin (I-P, 8.4.), vaan myös se, että tekoälyllä korvattavissa olevien kykyjen ja taitojen arvo romahtaa, millä olisi kielteisiä seurauksia monien toimeentuloon.
Turvallisuuttakin tärkeämpää on kuitenkin edetä tekoälyssä ”tietoisesti”.
Taneli Pelkkala
Ylihärmä