Hyvinvointialueet perustettiin yhdenvertaisuuden ja paremman palvelun nimissä. Samalla on syntynyt uusi, hiljainen jakolinja, josta ei juuri puhuta: Työhyvinvoinnin eriarvoisuus työntekijöiden välillä on kasvanut rajusti.
Kentällä, raskaimmissa asiakasrajapinnoissa, työtahti on kiihtynyt, henkilöstövajeet ovat kroonisia, ja moni tekee työnsä loppuun asti, vaikka voimat ovat vähissä. Perehdytykset jäävät vajaiksi, ja tuki arjessa on usein ohutta. Vastuuta siirretään, mutta mahdollisuuksia vaikuttaa on vähän.
Samaan aikaan toisaalla projektityössä, asiantuntijarooleissa ja hallinnon tehtävissä työaikaa voi rytmittää joustavammin, työn sisältöön vaikuttaa enemmän ja kuormitus on hallittavampaa. Jopa puhetapa työstä on eri: Kenttä kertoo selviytymisestä, kun taas ylempänä viestitään innostuksesta ja kehittämisestä. Tämä näkyy selvästi myös sosiaalisessa mediassa. Yksi kertoo ylpeänä uudesta pilotista tai strategiasta – toinen ei enää jaksa kirjoittaa mitään.
Kyse ei ole kateudesta, vaan rakenteellisesta epäkohdasta. Työhyvinvointi ei saisi riippua siitä, missä asemassa organisaatiossa sattuu työskentelemään. Kun erot kasvavat liikaa, syntyy pelkoa, siiloutumista ja lähtöaaltoja juuri niissä tehtävissä, joissa ihmisiä tarvittaisiin eniten.
Tilanne ei korjaannu pelkillä linjauksilla tai kauniilla sanoilla. Se vaatii tahtoa katsoa kentän suuntaan, kuulla ja tunnustaa eroavaisuudet – ja ryhtyä korjaamaan niitä.
Antti Rimpineva
työsuojelun ja työhyvinvoinnin asiantuntija
Kuopio