Suomalaiset lapset ja erityisesti pojat saavat yhä useammin adhd-diagnoosin perusterveydenhuollossa, selviää Turun yliopiston tuoreesta tutkimuksesta.
Tutkimuksessa selvitettiin vuosina 2001–2006 syntyneiden lasten aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön eli adhd:n diagnooseja. Aineisto koostui yli 340 000 lapsen perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon käyntien diagnoositiedoista.
Pojista 6,4 prosenttia ja tytöistä 1,5 prosenttia oli saanut adhd-diagnoosin siihen vuoteen mennessä, kun täyttivät 12 vuotta. Diagnoosi asetetaan keskimäärin kahdeksan vuoden iässä.
Perusterveydenhuollossa asetettujen adhd-diagnoosien osuus kasvoi ajan myötä verrattuna erikoissairaanhoidon diagnooseihin, tiedotteessa kerrotaan.
Perusterveydenhuollon diagnooseja on tallennettu rekistereihin vasta vuodesta 2011 eteenpäin. Adhd-diagnoosien määrä kasvoi kuitenkin tarkastellessa pelkkiä erikoissairaanhoidon diagnooseja ja niitä lapsia, joista oli kaikki perusterveydenhuollon tiedot.
Diagnooseissa selvä sukupuoliero
Tutkimuksessa selvitettiin myös riskitekijöitä lapsen adhd-diagnoosiin.
Äidin psyykkiset sairaudet raskauden ja lapsen varhaisten elinvuosien aikana, raskausajan tupakointi sekä se, ettei äiti ollut parisuhteessa, olivat yhteydessä lapsen suurempaan todennäköisyyteen saada diagnoosi lapsuusiässä.
Nämä riskitekijät eivät lisääntyneet ajan kuluessa, mutta äitien psyykkisten häiriöiden diagnooseissa oli lievää nousua.
Turun yliopiston tutkijatohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri Marika Leppänen sanoo tiedotteessa, että adhd-diagnoosien määrän lisääntymisen syyt ovat todennäköisesti moninaisia.
– Ne voivat liittyä esimerkiksi parempaan tietoisuuteen adhd:sta ja psyykkisistä häiriöistä, ympäristön ja yksilön ominaisuuksien välisen epäsuhdan kasvuun sekä lisääntyneeseen terveydenhuollon palveluihin hakeutumisen ja käytäntöjen muuttumiseen, Leppänen listaa.
Adhd-diagnooseissa on lapsuusiässä selvä sukupuoliero. Vuosi vuodelta yhä useampi poika saa adhd-diagnoosin, mutta tyttöjen adhd-diagnoosit viivästyvät usein nuoruusikään.
– Tämä voi liittyä siihen, että tyttöjen oirekuva ei aina ole tyypillinen eikä sisällä esimerkiksi merkittävästi hyperaktiivisuutta, minkä vuoksi häiriötä voi olla vaikeampi tunnistaa lapsuusiässä ulospäin näkyvän käytöksen avulla, Leppänen sanoo.
