Onko väkivaltaviihde viihdettä ollenkaan? Miten voi olla viihdyttävää katsella elokuvia ja tv-sarjoja, joissa raakuuksia kuvataan tarkoituksellisesti mahdollisimman realistisesti? Kaikenlaiset julmuudet ovat saaneet jo sellaiset mittasuhteet, että normaaleilla ihmisillä herää inhoreaktio. Kun veri roiskuu ja kallot halkeilevat poksahdellen, on viisainta siirtyä terveemmän viihteen pariin.
Se, mikä riitti ennen esimerkiksi sotaelokuvissa, ei kai nykyihmiselle tuo tarvittavia ”säväreitä”. Kun ennen vanhaan luoti tai sirpale tavoitti, sotilas kellahti hurmeiselle tantereelle ja jokainen ymmärsi, että loppu tuli. Nyt vaaditaan verta ja suolia. Kuolevaa ei tietenkään jätetä rauhaan, vaan hänen kamppailuaan näytetään minuuttitolkulla muka kauhisteleville katselijoille.
Onhan näitä ”tutkielmia väkivallasta” nähty elokuvina ja jopa näyttämöllä jo vuosikymmeniä, joten jonkinlaisen merkityksen taiteessa ne ovat saaneet. Silti ainakin muutaman tällaisista taideteoksista voisi leimata pelkästään tekijöittensä sairaiden aivojen tuotteeksi. En kuitenkaan sitä tee, sillä samalla pitäisi leimata myös niiden katselijat.
Kovassa kilpailussa ohjaajien pitää saada jollakin tavalla huomiota. Yksi keino on kuvata väkivaltaa niin pysäyttävästi, että yleisö kauhistuu ja tiedotusvälineet riehaantuvat. Erotiikan ja seksin saralla kaikki lienee jo loppuun kaluttu niin, että jäljellä ovat vain kaikenlaiset perversiot. Teatterin puolella taas on mahdotonta ylittää ulosteen heittelijöiden taiteellisia visioita.
Väkivaltaviihteen vahingollisista vaikutuksista varsinkin lapsiin tiedetään jo tarpeeksi, joten tässä yhteydessä ei tarvita kirjoittajaa todistajaksi. Omiakin kokemuksia toki on. Poikaiässä luin sarjakuvia, kuten kaverinikin, ja lehdet kulkivat kädestä käteen. Siivet ja Korkeajännitys olivat kova juttu, mutta myös kauhukertomuksia oli tarjolla.
Shokki oli suhteellisen tökerösti tehty sarjakuvalehti, jonka sisältö ei ollut erityisen kauhistuttava, vaan pikemminkin huvittava. Niin siinä kuitenkin kävi, että paholainen ja kaikenlaiset vaeltavat sielut alkoivat tulla uniini.
Ihmisen mieli on outo ja selittämätön. Se pystyy luomaan todellisen tuntuisia ja oikeasti pelottaviakin harhoja unimaailmassa. Katsoin viisaammaksi jättää kauhukertomukset muille. Niiden lukijaksi minulla taisi olla liian vilkas mielikuvitus, ainakin unen rajan takana.
Viihteestä saatujen pysäyttävien kohtausten siirtyminen uniin ei jäänyt minun kohdallani poikavuosiin. Myöhemmin myös hurjia sotia tulitaisteluineen on tullut käytyä unessa ja pari kertaa olen jopa haavoittunut vakavasti. Minkä vaikuttavampi elokuva – hyvässä tai pahassa – sitä suurempi todennäköisyys on joutua palaamaan siihen unessa. Nimittäin, jos saa unen päästä kiinni.
Raaistavaan tai muuten vain huonoon viihteeseen ei tarvitse tyytyä. Vain yksi napin painallus ja vältyt siltä. Myös elokuvista tai teatterista voi nostaa kytkintä ja esittää näin samalla mielipiteensä. Muutaman kerran on näin täytynyt tehdä.
Elokuva- ja teatteritaiteen inhokkilistani ykköset ovat elokuvat Kellopeliappelsiini ja Sweet movie – makea kaunotar sekä Seinäjoen kaupunginteatterin taannoin esittämä ”näytelmä” Caligula. Jossakin se raja tulee vastaan meillä kaikilla.
PAULI JOKINEN
pauli.jokinen@i-mediat.fi