Tänä kesänä minuun on iskenyt tuhoamisvimma.
Kesälomalla järjestelin uusiksi äitivainaan ja kuolleen tätini sekä omat valokuva-albumini.
Parhaimmillaan joistakin sukujuhlien valokuvista minulla oli triplakopiot. Jaoin niitä veljienlapsille, sillä omat albumini jäävät aikanaan perinnöksi omille lapsilleni.
Äidin ja isän albumeissa oli useita kuvia heidän työtovereistaan ja lapsuusystävistä.
Totesin, että minulla ei ole mitään velvollisuutta säilyttää näitä kuvia. Jos minä en tuntenut heidän ystäviään valokuvista, ei niitä kukaan muukaan perheestämme tunnista, eikä välitä.
Roskiin vaan!
Vastikään päättyneellä, rintasyöpäleikkausta seuranneella sairauslomalla siirryin tuhoamaan omia nuoruuden päiväkirjojani.
Aloin kirjoittaa päiväkirjaa, kun pojat alkoivat kiinnostaa, noin 12-vuotiaana. Lopetin naimisiin mentyäni, koska ajattelin typeryyksissäni, että loppuelämäni on sellaista kuin se sillä hetkellä oli.
Sittemmin olen eri työtehtävissä pitänyt eräänlaisia projektipäiväkirjoja, mutta niihin en enää juurikaan kirjannut henkilökohtaisia tuntojani.
Kaivoin esiin pahvilaatikollisen päiväkirjoja ja aloin lukea. Ohjenuorani oli yksinkertainen kysymys: Haluatko, että joku muu lukee tämän joskus?
Jos vastaus oli ei, silppusin päiväkirjan lehdet ne luettuani.
Jos vastaus oli kyllä, säästin ne sivut. Tällaisia olivat esimerkiksi kertomukset sukulaisten hää- ja hautajaispäivistä.
Eräs tuttu sanoi, että päiväkirjoja ei saisi tuhota, sillä ne kertovat sen ajan, 1980-luvun nuoren kulttuurihistoriasta. Ties vaikka Suomalaisen kirjallisuuden seura (SKS) olisi halunnut päiväkirjani.
Kulttuurihistoriaa itsekin opiskelleena ymmärsin hänen tarkoituksensa. Arvostan suuresti kuvauksia ”tavallisen kansan” elämästä eri aikakausilla.
Minusta ne ovat paljon kiinnostavampia tarinoita kuin ”virallinen” historiankirjoitus eli kertomukset hallitsijoista, sodista, aatesuunnista ja politiikasta, valtakuntien kehityksestä, jne.
En kuitenkaan koe olevani niin merkittävä henkilö, että minun päiväkirjani kiinnostaisivat ketään.
Jälkipolville ei ole paljon kertomista tämänkaltaisista merkinnöistä: ”Tänään ei ollut mitään erikoista. Koulussa Sami hymyili minulle. TV:stä katsoin Onnen päivät.”
En edes enää muista, kuka tuo Sami oli…
Tuhoamisvimmastani huolimatta suosittelen nykynuorillekin päiväkirjan pitämistä.
Ensinnäkin se on luotettava ystävä, jolle voi sanoa asiat suoraan. Se kuuntelee murheesi, eikä lavertele asioitasi eteenpäin.
Toiseksi, kun joka päivä kirjoittaa jotain, oma ilmaisu kehittyy. Ties vaikka sinusta tulisi jonain päivänä kirjailija tai toimittaja.
(Pöh, sanovat nykynuoret. Jos ottaa joka päivä selfien ja viestittelee kavereiden kanssa, siinä on päiväkirjaa tarpeeksi. Ja ammatinvalinta on mielummin rahoissa kieriskelevä influensseri kuin köyhä kirjailija.)
Kolmanneksi, päiväkirjan pitäminen kehittää loogista ajattelua, analysointitaitoja ja itsetuntemusta. Näitä tarvitaan monessa ammatissa ja elämässä muutenkin.
Neljänneksi, päiväkirja on sinun muistisi. Vanhemmiten et nimittäin enää muista ihmisten nimiä tai asioita niin kuin ne oikeasti tapahtuivat.
Toisaalta, kaikkea ei tarvitse muistaakaan. Eikä varsinkaan muistella.