Ympäriinsä lojuneet turvonneet ruumiit, fyysisesti ja henkisesti raskaat taistelutilanteet, vihollisten ampuminen, epäilyttävät siviilit. Kauhavalaisen Topi Huhtalan, 27, vuosi Ukrainassa sisälsi tätä kaikkea ja paljon enemmän. Kauhean ja karun lisäksi myös kaunista.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan viime vuoden helmikuussa, Huhtalalle oli heti selvää, että hän lähtee vapaaehtoiseksi taistelijaksi puolustamaan Ukrainaa.
Lähtöä viivästytti passin uusiminen, ja passia odottaessa oli vielä aikaa miettiä, lähteäkö vai ei. Veto oli niin vahva, että maaliskuun alussa hän oli jo matkalla.
– Juttelin lähdöstä vanhempieni ja sisarusteni kanssa. He olivat ymmärtäväisiä, eikä kukaan estellyt. He tietävät, millainen ihminen olen ja mitä haluan. Kun passi tuli ja hakemukselleni näytettiin vihreää valoa, lähdin matkaan, Huhtala kertoo.
Huhtala oli jo Krimin valtaamisen jälkeen lukenut siellä olevista ulkomaalaisista ja selvitellyt mahdollisuuksia lähteä auttamaan. Hän oli myös päättänyt, että ennen kolmekymppisiään hän aloittaa korkeakouluopinnot tai lähtee muukalaislegioonaan Ranskaan. Siksi päätös lähteä Ukrainaan oli niin helppo.
– Suurin syy lähteä oli seikkailunhalu ja se, etten oikein ollut löytänyt omaa paikkaani täällä. Halusin kokeilla osaamistani sotilaana. Lisäksi historia on aina kiinnostanut minua ja olen lukenut paljon sodista.
Tulikaste Etelä-Ukrainassa
Ukrainassa Huhtalalla ja muilla suomalaisilla oli heti mahdollisuus lähteä ase kädessä rintamalle. He kuitenkin päätyivät Länsi-Ukrainaan, Kiovan ja Lvivin välissä sijaitsevaan sotilastukikohtaan kuukaudeksi.
– Siellä koottiin joukkoja ja me suomalaiset vastasimme vahvasti koulutuksesta komppaniassamme. Meitä oli 17 suomalaista ja lisäksi väkeä oli ainakin Amerikasta, Kanadasta, Kroatiasta ja Norjasta.
Ensimmäisen tukikohdan he perustivat sotatoimialueelle lähelle Harkovaa.
– Aluksi oli latautunutta jännitystä, missä vihollinen on. Tilannetietoa tuli upseereilta vähän huonosti, hän muistelee.
Ryhmän tulikaste koitti alkukeväällä Etelä-Ukrainassa. Heidät oli kuljetettu kohteeseen panssaroiduilla miehistönkuljetusvaunuilla, kun aivan kohdalle alkoi tulla raskasta kranaatinheitinkeskitystä. Yksi suomalaisista haavoittui jalkaan. Huhtala johti ryhmää, ja kertoo hermojen olleen koetuksella miettiessään, miten saa porukan turvaan. Se onnistui.
Pelottiko sinua missään vaiheessa?
– Kyllä varmasti pelottikin, mutta pystyn kanavoimaan sen niin, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Pelko on inhimillistä ja minulle se on voimavara. Jonkun verran on suotavaakin pelätä. Paras varustus sodassa oli asenne. Itse asennoiduin niin, etten odota mitään ja mitä vaan voi tapahtua.
Tappamisesta tuli arkipäivää
Läheltä piti -tilanteita oli Huhtalan mukaan lähes jokaisessa taistelussa. Juoksuhautoja ja rakennuksia tyhjätessä tuli vastaan hetkiä, jolloin vihollisia kohtasi aivan lähietäisyydeltä.
– Kulman takaa saattoi yhtäkkiä tulla joku ase kädessä. Lähimmissä taistelutilanteissa olisi voinut tuijottaa vihollista hetken silmiin, jos olisi ollut aikaa. Siinä kuitenkin teki automaatiolla sen mitä piti. Kun vastassa oli ammattisotilas tai pelokas mobilisoitu mies ase kädessä, ei ollut vaihtoehtoa. Jos en itse olisi ampunut, olisin tullut ammutuksi, Huhtala muotoilee.
Huhtala osasi asennoitua siihen, että todennäköisesti se jossain kohtaa tapahtuu. Hän tappoi ensimmäisen venäläisen sotilaan kylän tyhjäämisen yhteydessä Etelä-Ukrainassa.
– Taistelutilanteet olivat sekavia, mutta ensimmäinen kerta on jäänyt mieleen. Usein taisteluista muisti vain, että on mennyt ja tullut pois. Siinä oli omanlaisessaan tilassa. Kun sitten pääsi pois ja turvalliselle alueelle, tuli järkyttävä väsy. Tilanteet olivat fyysisesti ja psyykkisesti niin rankkoja. Sen jälkeen saattoi mennä vuorokausi nukkuessa.
Ruumiita lojui ympäriinsä
Ukrainassa pysähdytti myös se, kun sodassa kaatuneiden ruumiita lojui siellä täällä – niin venäläisten kuin Ukrainan puolella taistelleiden ja iskuissa menehtyneiden siviilien.
– Osa ruumiista oli ollut niillä sijoillaan jo kauemmin, koska ne olivat turvoksissa ja täyttyneet kaasusta. Siviilien ruumiita varmasti jätetään tahallaan lojumaan, koska se toimii propagandana ja luo taistelutahtoa ja vihaa, Huhtala pohtii.
Sitä Huhtala hämmästyi, kuinka siviilit jatkoivat elämäänsä sodan keskellä. Maalaiskylissä ihmiset olivat hänen mukaansa tottuneet siihen, että välillä kylässä liikkui ukrainalaisjoukkoja ja välillä venäläisiä. Kerran Huhtala kumppaneineen oli autolla matkassa, kun kohti alkoi paukkua tykistötulta. Samaan aikaan iäkäs ukrainalaismies ajoi traktorilla pellolla ja jatkoi urakkaansa.
– Eniten sodan kanssa kosketuksiin joutuneet siviilit ovat maaseudulla pienissä kylissä asuvia. Heitä kävi tietysti sääli, kun taisteluita käytiin heidän tonteillaan. Talojen pihoissa oli perunakellareita, joihin he vetäytyivät taisteluiden ajaksi suojaan.
Ukrainalaiset kanssasotilaat neuvoivat Harkovassa, että kehenkään siviiliin ei kannata luottaa. Huhtala kertookin kohdanneensa siviilejä tietyllä varovaisuudella kentällä.
– Aina sitä mietti, voiko siviili olla vihollissotilas tai venäjämielinen. Kerran herttainen ukrainalaismummo kömpi perunakellarin suojasta ja tarjosi meille suolakurkkuja ja kananmunia. Ilomielin tällaiset lahjoitukset aina syötiin, vaikka leikittelimmekin ajatuksella, onkohan ruoka myrkytetty, Huhtala kertoo.
Päätös palata oli helppo ja vaikea
Huhtala teki muiden vapaaehtoisten taistelijoiden tapaan kolmen vuoden sopimuksen Ukrainan armeijan kanssa. Hän oli asennoitunut niin, että marssii lippua heilutellen ukrainalaisten rinnalla Moskovaan. Toisin kuitenkin kävi. Huhtala palasi kotiin helmi-maaliskuun taitteessa taisteltuaan vuoden.
– Kun aloin hahmottaa kokonaiskuvaa ja homma jatkui samanlaisena, ajattelin, että on aika vetäytyä pois. Olin antanut kaikkeni vuoden päivät, enkä yksittäisenä ihmisenä tai me suomalaiset ryhmänä voineet tehdä mitään suuria peliliikkeitä. Komentajan kanssa yhteisymmärryksessä löimme kättä päälle ja purimme sopimuksen.
Huhtala luonnehtii, että päätös oli samaan aikaan helppo ja vaikea.
– Tunteella jos ajattelee, olisin jatkanut mahdolliseen voitonpäivään asti. Kun ottaa järjen käteen ja miettii kokonaiskuvaa, omia läheisiään ja kavereitaan, oli helppo palata. Annoin ihan tarpeeksi itsestäni ja se sai tältä erää riittää.
Osa suomalaisista jäi Ukrainaan, osa lähti, kuten Huhtala. Enää porukka ei ole yhdessä, vaan he taistelevat erillään. Huhtala kertoo, että yksi suomalaisista on menehtynyt.
– Kun tieto tuli, se tietysti pysäytti. Mutta kaikki ketkä sinne ovat vapaaehtoisesti lähteneet, ovat hyväksyneet, että niin voi käydä. Muistelen häntä lämmöllä, mutta en sure, Huhtala toteaa.
"Venäjää on koko ajan aliarvioitu"
Huhtala ei juurikaan seuraa uutisointia sodasta. Hän saa tarvittavan tiedon tutuiltaan rintamalta. He pitävät säännöllisesti yhteyttä.
– Viestittelemme ja heiltä saatu tieto riittää minulle. Tärkeintä on, että heillä on kaikki hyvin.
Osa jutuista antaa Huhtalan mukaan vääristyneen kuvan todellisuudesta. Venäjää on hänen mielestään koko ajan aliarvioitu, eikä hehkutus ukrainalaisten kyvykkyydestä taistelijoina ja venäläisten surkeuden korostaminen vastaa todellisuutta.
– Venäläisistä saa kuvan, että he eivät osaa mitään ja porukkaa vaan kuolee koko ajan. Kyse ei ole puuhastelusta, jos Ukrainan isojen kaupunkien huipputason ilmapuolustusjärjestelmien läpi pääsee ohjuksia ja drooneja. Taistelukentillä on ammattisotilaita Venäjän merijalkaväestä ja muista sotilasyksiköistä, ei vain mobilisoituja reppanoita, jotka ovat siellä vastentahtoisesti.
Huhtalalta on monesti kysytty, näkikö hän Ukrainassa presidentti Zelenskyin. Ei nähnyt, mutta mielipide hänellä on maan johtajasta.
– Hän tukee hienosti kansaansa. Se vähän harmittaa, että länsimaat tukevat parhaansa mukaan ja lahjoittavat kalustoa Ukrainaan. Siitä huolimatta tulee kommenttia, että homma ei toimi, koska länsi ei anna tarpeeksi aseapua.
Huhtalan mielestä Ukrainan taistelutaktiikat voisivat olla parempia.
– Se on suurin syy siihen, että homma ei toimi. Ei niinkään aseavun riittämättömyys. Kalustoa siellä kyllä on. Ukrainan sotiminen on vähän samanlaista kuin Venäjällä: mennään avoimella alueella suurilla ihmismassoilla. Moni ukrainalainen upseeri on saanut neuvostoajan koulutuksen ja niitä oppeja siellä käytetään.
Sodan etenemistä voi vain arvailla. Huhtala miettii, että konflikti saattaa jossain vaiheessa hiljentyä ja jämähtää vuosikausiksi.
– En ole asiantuntija, mutta mitä tiedän hommasta ja ukrainalaisten ajatusmaailmasta, tilanne saattaa jatkua vuosia passiivisena, mutta räjähdysherkkänä. Tai sitten tulee yllättäen diplomaattinen ratkaisu, Huhtala arvioi.
Karua, mutta myös kaunista
Huhtala summaa kokemustaan jälkikäteen ja kertoo olevansa ehdottomasti plussan puolella.
– Kannatti lähteä. Olen nyt tehnyt ja kokenut sen, ja tämä kokemus teki minusta monella tapaa varmemman ihmisen.
Vaikka vuosi Ukrainassa oli rankka ja karu, se oli Huhtalan mukaan kauniskin. Hänelle jäi paljon hyviä muistoja.
– Elämä oli yksinkertaista ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat valmiita antamaan henkensä puolestani. Niin kuin minäkin heidän puolestaan. Oli pahoja aikoja ja paikkoja, mutta minulla oli oma sisäinen rauha. Se toi hyvää mieltä vaikeinakin aikoina, että pystyi auttamaan.
– Paljon jäi kivoja muistoja niistäkin hetkistä, kun oli vähän rennompaa. Joskus teimme porukalla ruokaa sianrasvasta ja perunoista likaisella pannulla. Sitten oli vatsa sekaisin, hän naurahtaa.
Huhtala kertoo näkevänsä joskus sotaan liittyviä unia, mutta ne eivät häiritse häntä.
– Minulle ei jäänyt mitään traumoja. Nukun hyvin ja olen aina ollut huoleton ja rempseä. Se varmasti auttaa tässäkin. Moni on toki sanonut, että traumat saattavat aktivoitua vasta vuosienkin päästä. Tiedostan sen, mutta en murehdi turhia.
Koulukiusaaminen vahvisti
Huhtala on pohtinut jälkikäteen syvällisemminkin syitä, miksi hän lähti vapaaehtoisesti sotaan. Yhtenä vaikuttimena oli luultavasti hänen koulukiusaamistaustansa. Häntä kiusattiin koko alakoulun ajan ja vielä yläkoulussakin.
– Se oli fyysistä ja henkistä, ja yläasteella se voimistui. Ysillä kaikki varmasti alkoivat vähän aikuistua ja kiusaaminen rauhoittui. Siihen ei koskaan puututtu, enkä itsekään puhunut siitä. Se ärsytti, mutta menin siitä huolimatta aina kouluun ja hoidin hommani.
Aikuisiällä Huhtala on kohdannut työpaikkakiusaamista parissakin työpaikassa. Asetelma on ollut se, että vanhempi mies, hänen esihenkilönsä, on vähätellyt hänen osaamistaan ja työpanostaan.
– Se on ollut sellaista lapsellista simputtamista ja tinkiä, mutta ei se ole minua suuremmin hetkauttanut. Näissä tilanteissa olen asennoitunut niin, että olen säälinyt heitä. Siinä on omat asiat huonolla tolalla, jos pahaa oloa pitää purkaa nuorempiin.
Huhtala miettii, että kiusaaminen on tehnyt hänestä sellaisen ihmisen kuin hän on.
– En ole rypenyt itsesäälissä, vaan olen kääntänyt sen vahvuudeksi. Enkä ole katkera kiusaajilleni. Olen todella vahva henkisesti ja kestän ankaraakin paskaa, mitä tulee. Varmasti tämä on yksi syy siihen, että pystyin lähtemään Ukrainaan.