Tes­ta­sin pu­he­lin­paas­toa ja rep­sah­din jo alussa – Nyt suh­tau­dun so­siaa­li­seen mediaan kuin leski entisen puo­li­son­sa kuor­sauk­seen

Lapseni koulun joulujuhlassa sen tajusin. Kun näyttämön verhot sulkeutuivat esitysten välillä, sormeni hamusivat puhelinta kuin tupakoitsijan sormet tupakka-askia. Mieli janosi viihdykettä lyhyen luppohetken täytteeksi.

Puhelimesta minut erotti vain sosiaalinen paine. En halunnut olla se ääliö, jonka kännykän valo leikkaa salin pimeyden. Enkä varsinkaan muiden näkevän, että olen luurini vanki.

Kokemus oli hätkähdyttävä, huolestuttavakin. Tähänkö on tultu: minä, joka varoittelen lastani liiasta ruuduntuijottamisesta, olenkin itse puhelinkoukussa. Aika säälittävää, jos en pysty muutaman minuutin tyhjyyttä kestämään.

Muutamaa päivää myöhemmin kehittelemme työpaikan ideapalaverissa juttuaiheita. Aikuisen puhelinriippuvuus nousee esiin, ja kuulen itseni sanovan: Minä voin tehdä. Notkun puhelimella ihan liikaa, jopa 3–5 tuntia päivässä. Puolisokin siitä joskus huomauttelee. Voisin kokeilla paastoa.

Työkaverini järkyttyy kännykkäajastani, mutta toinen kollega komppaa: Hyvinkin voi mennä 3–4 tuntia päivässä. Nuoriso voi näppäillä luuriaan jopa 8–10 tunnin ajan.

Hurja väite, muttei mahdoton. Data-analyysejä tekevän data.ai:n tietojen mukaan matkapuhelinten sovelluksia käytettiin maailmanlaajuisesti vuonna 2023 keskimäärin yli viisi tuntia vuorokaudessa. Tarkemmin 5 tuntia 20 minuuttia. Se tarkoittaa, että aika monet ovat puhelin kourassaan jopa kolmasosan vuorokaudestaan, enemmänkin.

Tunti päivässä puhelimella tarkoittaa yli 15 vuorokautta vuodessa.

Kolmen tunnin päivittäisellä puhelimenkäytöllä ruutuaikaa on liki 46 vuorokautta ja 5 tunnin ja 20 minuutin keskimääräisellä käytöllä 79 vuorokautta. Yhden vuoden aikana siis yli 2,5 kuukauden ympärivuorokautinen puhelinmaraton.

Huh!

Matkapuhelin on väline, jossa yhdistyy monta käyttöliittymää. Sen avulla voi tehdä töitä, lukea päivän lehden, maksaa laskut, lukea tai kuunnella kirjoja, shoppailla, opiskella, pitää yhteyttä ystäviin, viihtyä ja rentoutua.

Puhelimeni ruutuaikasovellus kertoo, että käytän puhelinta keskimäärin 3 tuntia 50 minuuttia päivässä. Tiedotusvälineiden seuraamiseen kuluu liki 2 tuntia, sosiaaliseen mediaan reilu tunti ja muihin sovelluksiin yhteensä joitakin kymmeniä minuutteja vuorokaudessa.

Ei kai se ihan mahdoton määrä ole ihmiselle, jolle uutiset ovat työtä.

Fakta on silti sekin, että kaikki tuo aika on pois jostakin muusta: läsnäolosta, kotitöistä, harrastuksista, liikunnasta, unesta.

Ei hyvä.

Kasvatustieteen professori ja aivotutkija Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta vertaa matkapuhelinta ja sen sovelluksia isoon karkkipussiin. Harva meistä suunnittelee syövänsä kerralla koko pussillisen, mutta niin käy silti monelle.

Karkkiin ja kännykkään liittyy mielihyvä. Yksittäiset makeiset – tai esimerkiksi sosiaalisen median videot – tuottavat pientä mielihyvää, mutta mukana on aina myös odotus, ehkä seuraava karkki on vielä parempi. Mukana on myös erilaisia namusia, niistä jotkut saattavat maistua pahalta tai yllättää kirpeydellään. Sitten otetaan uusi, joka palauttaa mielihyvän.

Sosiaalista mediaa voisi verrata myös kokaiiniin, yhteen addiktoivimmista huumeista. Kokaiini aiheuttaa riippuvuutta kiihdyttämällä mielihyvähormoni dopamiinin välittymistä aivojen palkitsemisjärjestelmässä.

Samaa mekaniikkaa hyödyntävät sosiaalisen median yritykset. Ne kehittävät toimintaansa ja algoritmejään niin, että käyttäjän silmille tarjotaan yhä enemmän juuri hänelle mielihyvää tuottavaa sisältöä. Some-sisällöt pommittavat dopamiinia aivoihin ja vaikuttavat aivojen harmaalla alueella aivan kuin kokaiini.

Ja kas, kohta oletkin jo koukussa.

Puhelinpaasto ei olisi helppo nakki, sen tiesin jo etukäteen. Siksi valitsin ajankohdaksi kiireisen joulunalusviikon. Homma helpottuisi, jos luppohetkiä olisi vain vähän.

Maanantain vapaapäivän siivosin kotia joulukuosiin. Radio huolehti tasaisesta ärsyketulvasta, joten puhelinta en kaivannut. Lepohetkinä selailin vanhaa naistenlehteä tai teksti-tv:n uutisia. Some ei käynyt mielessäkään.

Kunnes sitten illalla. Normaalisti selaan kännykkää ennen nukahtamista. Instagramin söpöt mäyräkoiravideot siivittävät minut uneen hetkessä.

Mutta nyt uni ei tullut. Pyöriskelin rauhattomasti vielä yhdeltä, vaikka normaalisti olisin siihen aikaan nukkunut jo muutaman tunnin.

Professori Minna Huotilaisen mukaan aivot mukautuvat nopeasti ihmisen toimintaan. Kun sovellusten syytämät sisällöt synnyttävät aivoissa ihania dopamiinipurskeita, hakeutuu kännykkä käteen kuin itsestään.

Siivoamisen lomassa en tarvinnut puhelinta, koska ärsyketulvasta huolehtivat radio, aikakausilehti ja television uutisvirta. Ne toimivat kuin narkomaanin korvaushoito.

Ongelmat alkoivat vasta kun makuuhuoneessa vallitsi pimeä hiljaisuus. Hupaisa ja harmiton videovirta oli minulle kuin kumppanin kuorsaus pitkän yhteiselon jälkeen. Kun se puuttui, uni ei vain tullut.

Tiistaina juoksin kaupoissa. Pitkässä ja kiemurtelevassa kassajonossa se sitten tapahtui. Tyhjä ja tylsä hetki, värähdys taskunpohjalla. Puhelimen näytölle oli pompsahtanut push-viesti kiinnostavasti otsikoidusta uutisesta.

Klik, ja niin sukelsin uutissovelluksen syövereihin.

Mieleeni muistuu Huotilaisen karkkipussivertaus. Kukaan ei jatkuvasti pidä ihanaa, avonaista karkkipussia ulottuvillaan. Osa puhelimen ongelmaa onkin, että kännykkä kulkee jatkuvasti mukana. Heikkona hetkenä ihminen sortuu, ja näin vahvistuu huono käyttäytymismalli.

Keskiviikosta perjantaihin tilannetta helpottavat kymmentuntiset työvuorot. Kun uutisvirran seuraaminen on osa työtä, ei kännykkää tule ikävä.

Loppuviikkoa kohti myös nukahtaminen helpottui. Niin kuin leski tottuu hiljaisuuteen, minäkin totuin nukahtamaan ilman mäyräkoiravideoita. Ilmankin voi olla.

Jouluaaton aattona repsahdin kuitenkin kunnolla. Sinappisilakoiden reseptin etsiminen verkosta sen laukaisi, ja kun etenin kokkauspuuhissa jälkiruokavaiheeseen, oli puhelin kourassa tasan niin kauan kuin juustokakku uunissa paistui.

Ihan sama, ajattelin. Kyllä minä saan välillä rentoutua.

Keho tarvitsee rentoutumista ja palautumista, sen tietävät kaikki. Harva meistä kuitenkaan tiedostaa, että myös aivot tarvitsevat lepoa.

Kun työn tai opiskelun päälle viettää aikaansa ruudun ääressä, saattaa jatkuva ärsyketulva ajaa keskushermoston ylivirittyneeksi. Silloin muisti heikentyy, keskittyminen kärsii, stressinsetokyky ja oppimiskyky laskevat ja nukkuminen vaikeutuu. Aivot uupuvat informaatiotulvan vyöryyn.

Minna Huotilainen muistuttaa, että ihminen oppii myös aikuisiällä. Oppimista tapahtuu työssä, harrastuksissa ja ihmissuhteissa. Esimerkiksi asiantuntijatyössä uusia asioita tulee eteen harva se päivä.

Väsynyt ja keskittymiskyvytön ihminen ei aina kuitenkaan opi uusista tilanteista, vaan saattaa jämähtää ammatillisissa taidoissaan paikalleen.

Huotilainen lohduttaa, ettei peli ole aikuisen kohdalla menetetty. Useimpien aivot ovat kehittyneet jo ennen älypuhelinaikaa. Tarkkaavaisuuden taidot, muistin kapasiteetit ja muut kognitiiviset toiminnot voivat palautua alkuperäiselle tasolleen nopeastikin sen jälkeen, kun puhelimen käyttöä on järkeistetty.

Lapset sen sijaan ovat paljon haavoittuvaisemmassa asemassa. Heille vastaavia taitoja ei ehkä koskaan pääse kehittymäänkään.

Tiedemaailmassa on väläytelty termiä kognitiivinen sodankäynti, ihmisten älyllisten ja psyokolgisten kykyjen tietoinen heikentäminen.

Huotilaisen mukaan esimerkiksi kiinalainen TikTok on joidenkin tutkijoiden silmissä kognitiivinen ase. Sen päämääriksi on epäilty tietojen keräämistä, mielipidevaikuttamista, jopa länsimaisen ihmisen tyhmentämistä.

TikTokin kiinalaisversio Douyin poikkeaakin meikäläisestä monin tavoin. Kiinassa sovelluksen käytölle on aikarajoitus, videot ovat hitaampia, sisällöissä painottuu opetuksellisuus ja käyttäjä joutuu jonoon odottamaan seuraava videota. Kaikkein koukuttavinta algoritmia ei ole käytössä lainkaan.

– Ollaanko me tyyppejä, joilla kokeillaan tällaista vastuutonta ja pidäkkeetöntä tapaa käyttää algoritmejä ja sitten jossain muualla ihmisiä suojellaan, Huotilainen kysyy perustellusti.

Kognitiivisessa sodankäynnissä tavoitteena voisi olla esimerkiksi se, että koululuokat olisivat täynnä tarkkaavaisuushäiriöisiä oppilaita, joita ei saa irti puhelimistaan. Riippuvuuden myötä kehittyisi huonokuntoisia aikuisia, joilla on oppimis-, keskittymis- ja univaikeuksia. Nämä tekijät romahduttaisivat aikanaan yhteiskuntaa.

Huotilainen ei arvioi sitä, onko kognitiivista sodankäyntiä oikeasti olemassa. Hän kuitenkin huomauttaa, että tutkijoiden esittelemät skenaariot ovat Suomessakin jo osin toteutuneet.

Puhelinten jatkuvalla pläräämisellä voi olla muitakin yhteiskunnallisia vaikutuksia, esimerkiksi polarisaation vahvistuminen.

Eri ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet vastustaa sovellusten houkutuksia. Ihminen, jolla on asiat hyvin, voi suunnitella tapoja korvata puhelimen käyttöä: hän voi aloittaa uuden harrastuksen tai hankkia lemmikin. Vastaavasti ihminen, jolla on erilaisia vaikeuksia, esimerkiksi liikkumista rajoittava pitkäaikaissairaus, on paljon hankalammassa tilanteessa.

– Tällöin haitat valuvat toiselle henkilölle ja teknologian tuomat kiistattomat hyödyt toiselle henkilölle, Huotilainen sanoo.

Jos olisin odottanut puhelinpaastolta ihmeitä, olisin saanut pettyä kahdesti. Ensin itseeni, koska repsahdin, ja toisekseen siksi, etteivät onnistuneetkaan päivät tuoneet isoja ahaa-elämyksiä.

Vaikka käytän puhelinta paljon, toimii se lähinnä käyttöliittymänä. Muistan rakastaneeni uutisia jo teinivuosinani (noin sata vuotta sitten), joten yhtä lailla voisin käyttää päivässä pari tuntia lehtien lukemiseen ja ajankohtaisohjelmien katselemiseen. En kuitenkaan lue paperilehtiä tai katsele televisiota, vaan annan uutistulvan vyöryä ylitseni puhelimen ruudulta.

Oli paastolla silti myös hyviä vaikutuksia. Sain aikaan ehkä hieman tavallista enemmän. Myös läsnäolon tunne toivoakseni lisääntyi, kun siihen tietoisesti keskityin.

Tärkein anti oli kuitenkin ehkä se, että huomasin pysyväni ihan hyvin kärryillä maailmasta, vaikka en lukenutkaan jokaista uutista tai selaillut somea. En myöskään tylsistynyt pienten luppohetkien aikana kuoliaaksi.

Minna Huotilainen ei usko puhelinpaastojen ihmeitä tekevään vaikutukseen. Kännykän käyttöä on hyvä miettiä ja järkeistää, mutta se on viisainta tehdä niin kuin kaikki muutkin elämänmuutokset: niin, että pystyy noudattamaan uusia tapoja koko loppuelämänsä.

Huotilainen suosittelee esimerkiksi aika- ja paikkarajoituksia. Ettei päästä puhelinta ruokapöytään, vessaan eikä makuuhuoneeseen, tai ettei käyttäisikään kännykkää enää iltayhdeksän jälkeen. Myös ne kaikkein tärkeimmät sosiaaliset suhteet voi rajoittaa puhelimen ulkopuolelle. Siis sopia esimerkiksi puolison kanssa, että nämä meidän yhteiset hetket ovat niin tärkeitä, että jätetään kännykät pois.

Ehkä tämä kaikki näyttäytyisi aikanaan virkeämpinä aivoina.

Ei mikään turha tavoite.