Pääkirjoitus

Te­ko­älyn ai­ka­kau­den su­per­voi­ma on itse tehty

PÄÄKIRJOITUS

Kuvitellaan nuori tai vanha, joka haluaa tehdä vaikutuksen mielitiettyynsä.

Hän voi lähettää kullalleen viestin, jonka tekoäly on hionut virheettömäksi, tai jakaa tälle soittolistan, jonka algoritmi on koonnut hänen puolestaan.

Ei. Sen sijaan hän kaivaa huoneen nurkasta pölyttyneen kitaran, opettelee neljä sointua ja laulaa sohvan reunalta biisin. Ääni särkyy kertosäkeen huippukohdassa, ja sointu vaihtuu puoli tahtia myöhässä.

Se ei ole täydellistä. Ja juuri siksi se on täydellistä.

Elämme aikaa, jossa kone kirjoittaa, piirtää ja säveltää puolestamme sekunneissa. Siksi on luontevaa, että vastaliike nostaa päätään.

Maailmalla puhutaan analogisen paluusta: nuoret ostavat filmikameroita ja vinyylilevyjä, ja askartelukaupoissa lankaa myydään taas kuin joskus ennen. Ihmisillä on nostalginen kaipuu johonkin, mitä ei voi digitaalisesti ladata.

Eikä kyse ole pelkästä nostalgiasta. Anglia Ruskinin yliopiston tutkijat kävivät läpi yli 7 000 englantilaisen kyselyaineiston.

Sen perusteella maalaaminen, ompelu, nikkarointi ja muu käsillä tekeminen olivat yhteydessä parempaan elämäntyytyväisyyteen ja vahvempaan kokemukseen elämän merkityksellisyydestä.

Tutkijoiden mukaan käsillä tekemisen yhteys elämäntyytyväisyyteen oli jopa vahvempi kuin työssäkäynnin.

Tähän liittyy niin kutsuttu IKEA-ilmiö, jonka tunnistan myös itsestäni ja lähipiiristäni. Ihminen arvostaa enemmän sitä, minkä on itse koonnut, vaikka hyllystä tulisi vähän vinokin.

Hetki sitten tyttäreni raahasi portaita pitkin kerrostalon kolmanteen kerrokseen kuormalavoja, hioi ne, maalasi punaiseksi ja oli kovin tyytyväinen etsiessään niihin sointuvia tyynyjä sormet maalissa.

Itselleen tekeminen on kova juttu. Sama pätee myös toisin päin. Kun saamme käsin neulotut villasukat, meille tehdyn taulun tai papan nikkaroiman linnunpöntön, emme arvioi niiden viimeistelyä.

Mittaamme mielessämme aikaa, jonka toinen ihminen on antanut juuri meille. Siihen tekoäly ei koskaan pysty, koska sillä ei ole aikaa annettavaksi.

Tulevaisuuden supervoimat eivät olekaan kehotteiden kirjoittamista tekoälylle.

Supervoimaa on se, että osaa paikata housut, kutoa sukat, sutaista abstraktin akvarellin tai viedä toisen tanssiin niin, ettei kumpikaan katso kännykkää enää koko illan aikana.

Ihminen on istunut nuotion ääressä kymmeniätuhansia vuosia. Ruutua olemme tuijottaneet vasta muutaman vuosikymmenen.

Ei mikään ihme, jos välillä kaipaamme takaisin. Takaisin sinne, missä joku soittaa vähän väärin ja kaikki laulavat silti mukana.

Tietenkään teknologia ei maailmasta katoa, eikä sen tarvitsekaan. Mutta sen rinnalle tarvitaan yhä enemmän jotain, mikä on kokonaan omaa – kokonaan minua, kokonaan sinua.

Monenko kodin nurkassa odottaa pölyttynyt kitara, monenko pöydän alla unohtunut ompelukone tai maalausvälineet?

Supervoimat eivät vaadi päivitystä. Ne odottavat vain, että joku ottaa ne esiin.

Tero Hautamäkiluottaa neljään sointuun.