Olen aina ollut suorapuheinen, se tulee täysin luonnostaan. Minut kasvatettiin puhumaan totta ja siihen kuuluu myös se, ettei kaunistele sanojaan.
Olen joutunut joskus ongelmiin suorapuheisuuteni takia. Lähes aina, kun niin käy, tulee mieleeni se, että totuus sattuu.
Pidän kuitenkin typeränä sanojen säästelyä vain siksi, että joku saattaisi suuttua. Juuri se, että joku suuttuisi kritiikistä, on syy, miksi heitä kuuluukin kritisoida.
Jos jollakin on järkevä argumentti, jonka takana seisoa, ei kannata antaa tunteiden ottaa valtaa.
Kannustaisin kaikkia puhumaan oikeasti omana itsenään. Meidän pitää lopettaa systemaattinen näytteleminen eli teeskentely, että olemme juuri sellaista, mitä meiltä vaaditaan.
Pidämme suumme kiinni, ellei meitä puhutella, ja nauramme huonoille vitseille, jos ne tulevat tarpeeksi tärkeältä henkilöltä.
Jos kasvattaisimme lapsemme samantapaiseen selkärangattomuuteen, kaatuisi koko länsimainen demokratia.
Oppositio on tärkeä osa demokraattista järjestelmää. Sillä on paikka kaikkialla elämässä, ei ainoastaan eduskunnan täysistuntosalissa.
Tietysti täytyy muistaa peruskäytöstavat. Suunnaton haukkuminen ei kuulu kunnon keskusteluun.
Toisaalta välillä on tärkeää osata provosoida hienovaraisesti, jotta saisi toisen huomion.
On siis tärkeää osata säännöt, jotta niitä voi rikkoa.
Moni, joka suuttuu kunnolla provosoinnista, voi yrittää päästä toisen ihon alle puhumalla siitä, kuinka kauhea ihminen on, tai kuinka huolestuttavaa sellainen käytös on, mutta silloin provosoija on voittanut.
Golfin termejä käyttäen, provosoija on tehnyt uskomattoman draivin griinille, enää puuttuu puttaus.
En halua kuitenkaan kehottaa provosointiin. Mutta varsinkin heikommassa asemassa argumentoitaessa on tärkeää osata käyttää keinoja, jotka kuuluisi jättää vain viime tinkaan.
Etenkin, kun nuoriin kohdistuu suuri määrä patronisointia, on tärkeää osata näyttää olevansa valmis lähteä väittelemään aseet heiluen.
Jos haluaa oikeaa muutosta, on osattava lyödä välillä vyön alle.