Pääkirjoitus

Tar­peel­li­nen laitos

Kirkko pitää sittenkin pintansa. Viime aikoina kirkkoon on liittynyt enemmän väkeä kuin siitä on eronnut. Jokin aika sitten tilanne näytti kirkon kantilta huolestuttavalta.

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu himpun verran vaille neljä miljoonaa ihmistä. Jokin syy tähän täytyy olla. Pelkkä tapa tai tottumus ei riitä selitykseksi, on jotain muutakin.

Aiheesta on varmaan tehty tukku tutkimuksia, mutta omalta kohdaltani haluan olla tukemassa seurakuntien työtä ja palveluja. Uskon asioista viis veisaan.

Kirkko on mukana ihmisen elämässä alusta loppuun. Ajattelen, että entä jos kirkkoa ei olisi. Silloin olisi ihmisen elo aika synkkää. Kirkkohan on mukana myös juhlissa.

Jos alkaisin luetella kirkon järjestämiä tilaisuuksia häistä ja hautajaisista lähtien, olisi lista loputon. Puhumattakaan lasten kerhoista ja muista seurakuntien palveluista.

Minusta kirkollisvero on pieni hinta kirkon palveluista.

Tasapainoilua. Pääsiäisenä on kirkoissa taas kaikenlaista tapahtumaa. Tuskin menen, mutta ne, jotka menevät, ovat varmasti sen hetken tarpeessa.

Nimenomaan hartaan hetken, sillä kuolleista nousemiseen uskoo yhä harvempi suomalainen. Kirkon moraalinen sanoma sen sijaan kestää tätä aikaa tosi hyvin.

Tässäpä se kirkon ongelma onkin, miten olla sotkematta Raamattua liian sanatarkasti toimintaansa. Nuoralla tanssiminen on hankalaa, mutta näyttää onnistuvan.

Ristisaattoa. Vaasa on siitä onnellisessa asemassa, että täällä on myös ortodoksikirkko, Pyhän Nikolaoksen kirkko, jossa alkaa pääsiäisyön jumalanpalvelus pääsiäislauantaina vähän ennen puolta yötä.

Olen ollut itse kerran paikan päällä katsomassa puoliyöpalvelusta ja ristisaattoa. Se oli mieleenpainuva tapahtuma. Siinä on toimintaa enempi kuin valtakirkkomme palveluksissa.

Tosin minulla on sellainen kuva, että evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa otetaan nyt mallia ortodokseilta.

Ainakin ristisaattueista olen kuullut.

Aurausvirhe. Lopuksi vielä puutun maallisiin asioihin. Tarkemmin sanottuna maantie(teellisiin)asioihin.

Olen varma, että en kymmenessä vuodessakaan kuluta nastarenkailla yhtä paljon tien kestopäällystettä kuin meillä päin ajellut tiekarhu yhtenä ainoana aamuna.

Karhun aura oli rouhinut tien pintaan puolen sentin urat. Lumen takia, joka suli seuraavana päivänä pois.

Vesa Koivumäki