Huokaisin helpotuksesta, kun luin, että Mustasaaren päiväkotipäätös ei passaa poliitikoille. Kunnan päivähoidon johtaja oli päättänyt, että kakki kaksikieliset päiväkotiryhmät lopetetaan.
Tämä siksi, että yksikielisessä päiväkodissa lapsi oppisi vahvemman äidinkielen. Päätöksessä vivahti vahvasti usein esille tullut ajatus ruotsinkielisen identiteetin suojelemisesta.
Olin viikkoa aikaisemmin lukenut Vaasan yliopiston viestinnän lähettämän sähköpostin, jossa kerrottiin yliopistolehtori Karita Mård-Miettisen johtaman hankkeen tutkimustuloksista.
Mård-Miettinen kertoo, että nykypäivän päiväkotilapset kokevat kielimaailmansa olevan varsin monikielinen ja pitävät luonnollisena useiden kielten osaamista ja oppimista.
Hankkeessa oli seurattu ja haastateltu 5–6-vuotiaita lapsia. Kävi ilmi, että päiväkoti-ikäisillä on rajaton usko ja luottamus omaan osaamiseen. He myös haluavat oppia lisää.
Voi, kun olisin saanut itsekin aloittaa kieltenopiskeluni tuollaisissa tunnelmissa. Silloin se alkoi kymmenvuotiaana pelon ja kauhun vallassa kieliopin kiemuroissa. Ja tässä on tulos!
Siispä en kursaillut hetkeäkään ilmoittaessani omat lapseni kielikylpyyn. Koulussa oli vaikeuksia kaksoiskonsonanttien kirjoittamisessa, mutta kielikylvyn hyödyt ovat olleet miljoonakertaisia niihin nähden.
Mård-Miettinen sanoo, että tärkein oppimisen ympäristö on luonnollisesti päiväkoti, jossa kieli opitaan niin kasvattajilta kuin muilta lapsiltakin. Mård-Miettinen toivoo, että lasten positiivista osaamisasennetta todella hyödynnetään.
Erottelulle stop. Tähän tutkimukseen ja omaan kokemukseeni nähden Mustasaaren virkamiespäätös oli käsittämätön, menneen ajan haamu.
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vanhempien asiasta nostaman kohun vuoksi mustasaarelaiset poliitikot tekevät asiasta linjanvedon. Moni tuntuu olevan myötämielinen kaksikielisille päiväkotiryhmille.
Näin päästään vähitellen eroon suomen- ja ruotsinkielisten tarhalaisten, koululaisten ja opiskelijoiden ”poroerottelusta”.
Veikkaanpa, että yhteinen lapsuus tarhan pihassa silottelee pahimmat särmät suomen- ja ruotsinkielisten väliltä myös aikuisena. Tuttua ja turvallista ei tarvitse säpsähtää.
Niin totta. Arvatkaa, mitä laulua hyräilin maanantaiaamuna? Niinpä tietenkin, ”Aina mun pitää...” Kurkkua kutitti, nenä oli tukossa, väsytti... Tajusin, että Suomen viisubiisin sanoitus oli niin totta.
Vesa Koivumäki