Suomessa nousi meteli venäläisten talvisota-käsityksistä. Niitä kannattaisi pohtia viileämmin. Ne ovat syntyneet suomalaisten käsitysten tavoin omista lähtökohdistaan. Suuret historialliset ratkaisut syntyvät usein puutteellisten tietojen, epäluulojen, pelkojen ja ennakkoasenteiden pohjalta.
Epäluulo oli Suomen vahva ennakkoasenne Venäjää kohtaan. Stalinkin tiesi, että jos Suomen olisi valittava Saksa tai Venäjä, valinta olisi selvä. Suomella oli vuosisataiset kulttuurisuhteet Saksaan Lutherista alkaen ja Saksa auttoi Suomea 1918 Venäjää vastaan vaatien Leniniltä sen itsenäisyyden säilymistä.
Syksyllä 1939 Stalin Moskovassa ehdotti Suomelle kaksinkertaisen korvausalueen saamista Leningradin turvausalueen sijaan. Suomessa oli kauan haaveiltu Itä-Karjalan heimoalueesta ja nyt Stalin kuvitteli Suomen mieluusti suostuvan tähän rajan korjaukseen. Oleellista on, että hän halusi Suomen pysyvän neutraalina ja rauhallisena, vailla katkeruutta. Siksi hän vaivautui peräti 3 kertaa poikkeuksellisesti neuvottelemaan itse suomalaisten kanssa.
Suomelle ei annettu uhkavaatimusta, mutta on luonnollista, että suurvalta halusi ehdottomasti päästä tulokseen.
Neuvottelut päättyivät suomalaisten toimesta. Mitään ei sovittu. Suurvalta jäi tyhjin käsin. Ei edes sovittu uudesta neuvottelusta. Stalin tyrmistyi hyvän tarjouksensa hylkäämisestä. Ulkoministeri Molotov sanoi neuvottelijoille Stalin vierellään: ”Koska me sivilistit emme näytä pääsevän mihinkään, nyt saavat sotilaat sanoa sanansa.” Se oli selvä sodanjulistus. Tästä huolimatta suomalaiset eivät palanneet pöytään tai tehneet uusia aloitteita, vaan lähtivät kotiin kuvitellen asian päättyneen.
Stalin hyökkäsi Suomeen 30.11.1939. Nyt oli tavoitteena koko maan ottaminen, eikä vain Leningradin etumaastoa ja väestön siirtäminen muualle. Paikka oli katsottu. Silvottu maahan olisi etsinyt turvaa mistä hyvänsä.
Suomi alkoi ihailtavan puolustussodan, mutta tilanne oli täysin toivoton. Vain 3,5-miljoonainen Suomi suurvaltaa vastaan oli kuin rekan ja siilin törmäys. Suomen taisteluhalu vahvisti Stalinin epäluuloja, että Suomella oli salaa tukija (Saksa), kuten oli pelännyt. Ei se ollut aivan väärin, sillä sodan lopussa marsalkka Herman Göring neuvoi Suomea tekemään kovankin rauhan, koska he saavat myöhemmin kaikki takaisin korkojen kanssa.
Suomalaiset sotivat tyhmyyttään uskoen oikeuden voittoon, Jumalan varjelukseen ja länsimaiden apuun. Se oli lintukotomaan naivismia. Apua ei tullut mistään.
Talvi ja poliittiset suhdanteet saivat sodan päättymään alueluovutuksiin. Stalin ei voinut tyytyä siihen. Molotov vieraili Berliinissä, jossa Hitler kielsi ”uusintaottelun” Suomen kanssa sanoen sen pahasti rasittavan maiden suhteita. Molotov totteli, ettei taktinen ”ystävyyssopimus” maiden välillä vaarantuisi. Näin Hitler pelasti Suomen. Sitten Suomi lähti Jatkosotaan Saksan rinnalla. Näin toteutui Stalinin kauhukuva, jonka hän kaikin keinoin oli pyrkinyt torjumaan.
Sodan jälkeen 1948 samoista asioista neuvoteltiin uudestaan. Nyt Suomi suostui YYA-sopimuksen solmimiseen. Sen mukaan maan oli torjuttava lännestä tuleva hyökkäys Suomen läpi Neuvostoliittoon. Sen takia kaikki Suomen sotaharjoitukset jatkossa olivat länttä vastaan. Se oli miehityksen vaihtoehto. Stalin uskoi Suomen puolustuskyvyn riittävän, kunnes puna-armeija ehtisi ”apuun”. Sota olisi käyty Suomen maaperällä. Siitä olisi tullut tappotanner. Suomi oli kuin puna-armeijan etuvartio. Maan oli vaikea uskotella olevansa puolueeton.
Lännessä syntyi termi ”suomettuminen” kuvaamaan Finlandian asemaa ja liikkumatilaa. Se oli ”ystävyyden” hinta.
Matti Hurme
Vaasa